Ajat muuttuvat nopeasti, tosin lähes poikkeuksetta tämän muutoksen pystyy havaitsemaan vasta paljon myöhemmin. Vuonna 1989 Neuvostoliitto oli yhä olemassa, tukkametalli voi paksusti, enkä minä vain voinut pitää The Curesta. Tuon viimeisen kohdan selittäminen on hiukan hankalaa, mutta yritetään…
Olipa kerran aika jolloin oli olemassa poikien bändejä ja tyttöjen bändejä. Tuo veteen piirretty viiva saattoi olla joskus epäselvä, mutta 80-luvun loppumetrien The Cure jos mikä oli nimenomaan tyttöjen musiikkia. Näin mustavalkoinen ajattelumalli tuntuu tietysti nyt typerältä, mutta niin se maailma vain makasi noihin aikoihin ainakin siinä pienessä eteläsuomalaisessa kaupungissa, jossa vietin nuoruuteni ja ne hankalat teinivuodet.
Elin onnellista hard rockin ja metallin täyteistä elämää, enkä olisi voinut vähempää välittää brittiläisestä goottirockista. Tämä kaikki kuitenkin muuttui, kun The Cure julkaisi huhtikuussa 1989 Lullaby-sinkun. Julkisesti pidin asiasta tietysti matalaa profiilia, mutta kyseinen kappale porautui sieluuni kuin mustasta ruusupuusta vuoltu nuoli. Oli koittanut väistämättömän ja peruuttamattoman muutoksen aika, vaikken sitä vielä tuolloin tajunnutkaan.
[youtube cSRKhfolyd0]
Lullaby sai jonkin verran radiosoittoa, mutta vahvimmin bändi sai minut otteeseensa kappaleen videolla, jonka nauhoitin välittömästi Music Televisionista ja jota sitten pyöritin kotikammiossani kavereilta salassa. Tämän naurettavan kevyen mutta koukuttavan biisin keinuvassa kulussa ja helkkyvissä kitaroissa oli jotain, jota olin pitkään tietämättäni etsinyt. Kyse oli soundista, mutta vielä enemmän ihastuin Robert Smithin vinksahtaneeseen maailmaan, jossa tummat sävyt hallitsivat ja ilta oli aina vaihtumassa yöhön.
Toinen videobiisi Love Song ei saanut aikaiseksi aivan samaa, mutta kun pohjatyö oli tehty, tippui tämäkin siivu voimalla. Itse Disintegration-albumi osoittautui sen sijaan pieneksi pettymykseksi. Kiekon alkupää oli kyllä ladattu täyteen tarttuvia ralleja, mutta lopun pitkät (ja tuolloin kovin tylsät) numerot jäivät lähes aina kuulematta. Siitä huolimatta levy lienee yksi eniten kuuntelemani kiekko vuosien 1989–1992 välisenä aikana.
[youtube rseUbmSWuO8]
90-luku tuli ja meni ja The Cure tuntui samalla menettävän täysin suuntansa, mistä vuoden 1996 Wild Mood Swings on edelleen kivuliain esimerkki. Omassa pienessä musiikkimaailmassani ryhmä siirtyi hitaasti takariviin ja vasta vuoden 2004 kahdestoista studioalbumi The Cure toi bändin takaisin musiikilliselle tutkaruudulle. Tässä vaiheessa innostuin myös tutkimaan arkistoja ja etenkin Disintegration erottui nyt edukseen.
Totesin jo jutun alussa, että ajat muuttuvat, ja nyt ne olivat muuttaneet myös tämän entisen suosikkini. Kuinka ollakaan levyn jälkimmäinen puolisko vaikutti nyt huomattavasti kovemmalta kuin alun simppelit popahtavat kappaleet. Toki Lovesong on edelleen kaunis ja Lullabyn taika toimii, mutta etenkin biisikolmikko Prayers for Rain – The Same Deep Water as You – Disintegration sai sydämen värisemään todella syvältä. Kuinka ihmeessä en ollut aiemmin tajunnut näiden helmien voimaa?
[youtube I_i1xA9DgUc]
Disintegration on siis albumi, jonka löysin kahteen kertaan. Kummallakin kerralla se vaikutti merkittävästi musiikilliseen maailmaani. Siinä missä listahitit tulivat ja menivät, kiekon sisällä oli myös toinen maailma. Maailma joka enteili uuden vuosituhannen hitaampia ja synkempiä teoksia, ja joka yhdistää nyt yhtyeen alkupään tuotannon sen viimeisimpiin pitkäsoittoihin.