Grungen ja Seattlen soundin pioneereihin kuuluneen Soundgardenin neljäs albumi Superunknown julkaistiin 8.3.1994. Kuukausi tästä Kurt Cobain löydettiin kuolleena. Puheet grungen kuolemasta olivat kuitenkin tässä vaiheessa ennenaikaisia, sillä Soundgardenin neljännestä pitkäsoitosta muodostui yhtyeen uran taiteellinen huipennus ja yksi genrensä parhaista saavutuksista.
Jättihitiksi kesän 1994 aikana kasvanut grungeballadi Black Hole Sun teki Soundgardenin varmasti tutuksi kaikille rockpitoista radiota kuunnelleille. Lähes viikoittain kuuntelemani Radiomafian Suomen virallinen lista antoi noihin aikoihin minulle ensikosketuksen moneen artistiin ja tyylisuuntaan, myös Soundgardeniin. Jossakin vaiheessa myöhemmin lainasinkin koko levyn kaverilta ja äänitin kasetille.
[youtube efc7njKAfgo]
Alkuun avautuivat Black Hole Sunin lisäksi rytmikäs Spoonman ja heleästi soiva Head Down. Muuten levy kuulosti liian oudolta silloiseen makuuni. Jotain viehätystä siinä kuitenkin täytyi olla, koska kasetti päätyi välillä soittimeen. Vähitellen levyltä alkoi löytyä sellaisia hitaasti kirkastuvia helmiä kuin dystooppista uhoa huokuva Limo Wreck, alavireinen psykedeliatrippi 4th of July tai tylpältä veitseltä kuulostanut Mailman. Vasta pari vuotta levyn julkaisemisen jälkeen aloin tajuta levyn arvon kokonaisuutena. Niin oma cd:kin tuli ostettua – sekä myöhemmin haalittua divareista levyltä julkaistut cd-sinkutkin eri versioineen.
Vuoteen 1996 mennessä Superunknownista oli tullut mielessäni tekemissäni parhaat levyt -rankkauksissa ykköstilan haltija. Ja paras biisi ikinä oli hienolla slidekitaralla alkava ja alaspäin rullaavalla voimasointuvyörytyksellä jatkuva The Day I Tried to Live. Monestakin syystä Superunknown sopi minulle. Se oli raskasta, muttei metallia. Se oli rockia, muttei tyypillisintä perusrokkausta vaan vaihtoehtorockia sanan varsinaisessa merkityksessä. Siinä oli grungen angstia ja sisäänpäinkääntyneisyyttä ilman kliseistä rockkukkoilua. Biiseistä löytyi hyviä melodioita ja sanat ja musiikki välittivät tunnetiloja jättäen tilaa mielikuvitukselle. Se kesti kuuntelua, ja siitä löytyi monia tasoja.
[youtube dbckIuT_YDc]
Superunknownilla Soundgarden onnistui kehittämään edellisen Badmotorfinger-levynsä tumman raskasta ja yksiulotteisempaa soundia lisäämällä sekoitukseen heleyttä, psykedeliaa ja The Beatlesin myöhäistuotannolle kumartavaa melodisuutta. Ikään kuin Soundgarden olisi värittänyt ennen niin mustavalkoisen sävelmaailmansa. Toki Superunknowninkin kappaleissa on särmää ja rankkuutta, mutta asia tulee selväksi vähemmällä säröllä ja junttaamisella. Tempot pysyvät lähes koko levyn laahaavina, mikä luo painostavaa tunnelmaa. Superunknownin tekemisen maagisen reseptin yhtye valitettavasti kadotti jo seuraavalla levyllään, vuoden 1996 Down on the Upsidella, jonka jälkeen olikin edessä hajoaminen.
Superunknownilla on toki kuultavissa kaikuja edellä mainitusta Beatlesista tai Led Zeppelinistä. Soundgarden oli onnistunut kuitenkin kehittämään itselleen varsin omintakeisen tyylin. Tätä edisti varmasti sekin, että yhtye käytti paljon epätavallisia kitaravirityksiä. Albumin 15 kappaleesta vain yksi on soitettu kitaran normaalivirityksellä. Toki monessa kappaleessa erona normaaliin on vain alemmas laskettu matalin kieli, mutta esimerkiksi My Wave ja The Day I Tried to Live on soitettu hyvin originellilla voimasointuvireellä, jossa neljä kieltä soi eri oktaaveissa B:ssä ja kaksi E:ssä. Kappaleiden tahtilajeissa on myös runsaasti variaatiota, mikä luo outoa tunnelmaa, muttei kuitenkaan kuulu progeiluna. Rumpali Matt Cameron on kuin kotonaan epätyypillisten rytmien parissa – seikka jota hän ei myöhemmin Pearl Jamissa päässyt samalla tavoin hyödyntämään.
[youtube HEbYxEXM2cE]
Laulaja Chris Cornellin suoritukset levyllä ovat rocklaulannan huippua: korkeisiin nuotteihin kipuavasta äänestä välittyy ilkeän aggressiivinen sävy. Levyn ansioihin lukeutuu toki myös Kim Thayilin taidokas, kliseitä kaihtava kitarointi. Kuuntele vaikka Black Hole Sunin tai Like Suiciden soolo tai etsi Mailmanin lopusta laulun alta löytyvää avantgardekitaraa ja vertaa tätä tavanomaiseen heavyn tai hard rockin kitarointiin – Thayil soittaa monen tiluttajasankarin mutaiseen seattlelaiseen suohon.
Superunknownin kaikki 15 kappaletta puolustavat paikkaansa – ja bonusbiisi päälle. Yhtyeen tuolloisen sävelkynän terävyyttä voi kuvata pienellä ajatusleikillä. Väitän, että Superunknownin Euroopan julkaisun bonusraitaa She Likes Surprisesia olisi mietitty kärkisingleksi, jos se olisi ollut yhtyeen viime vuonna julkaistulla tylsähköllä paluulevyllä King Animal.
Yksi ongelma Superunknownista löytyy: yli 70-minuuttisena se on hieman liian pitkä kuunneltavaksi kerralla kokonaan. Yhtäkään kappaleista ei olisi kuitenkaan toivonut jätettäväksi pois, joten kun laatua on tarjolla, kannattaa aikaakin järjestää. Suosittelen trippiä supertuntemattomaan!
[spotify uri=”spotify:album:4SPc25NzdqOQt2IX4JDLUv”]