Volter: No Return – aurinkoista poppia The Monkeesin jalanjäljissä

(Yläkulo Tuotanto / The Velvet Beat, 2012)

Volter perustettiin jo kymmenen vuotta sitten Tampereella, mutta vasta nyt tämä Jani Tuovisen ja Antti Aittapellon muodostama pop-yhtye on saanut julkaistua ensimmäisen levynsä. Sanon ”vasta nyt”, sillä bändin itsensä mukaan nimetty EP näki päivänvalon jo viime vuosikymmen puolivälissä.

No Return kiekon kannessa komeilee yksi viime vuosisadan suurimmista brittiläisistä symboleista, mikä kertoo myös paljon levystä itsestään. Morris Mini kytkeytyy monien mielessä takuulla aurinkoiseen 60-lukuun ja noista samoista ajoista Volter uuttaa musiikkinsa voiman. Innoittajina ovat toimineet takuulla niin The Monkees kuin The Beatleskin. Biisien kestot osuvat pääosin siihen kahden ja kolmen ja puolen minuutin lohkoon, eli poppikset esitetään suorina ja mutkattomina, eikä turhia koukeroita lähdetä piirtelemään kuin vasta albumin viimemetreillä.

Helppous ja vaivattomuus ovat hienoja asioita pop-musiikissa, mutta Volterin tapauksessa monet biisit lekottelevat jo niin raukeina auringossa, että mukaan olisi kaivannut pieniä piristysruiskeita. Avausraita Dance With Me on ensimmäinen napakymppi ja napakan startin jälkeen on luvassa muitakin helmiä. Länsirannikon vapaammassa ilmastossa kaarteleva San Francisco, sekä vakaasti kersantti Pippurin jalanjäljissä asteleva Lazy Sundays ovat kumpainenkin todellisia muotovalioita, mutta vasta reipas Sunset Blvd iskee koskettimineen kaikkineen sinne maalin ylänurkkaan.

Kaksi viimeistä raitaa, neliminuuttinen nimibiisi No Return sekä ainoana viiden minuutin haamurajan rikkova Reaching For The Satellites, muodostavat oman mikrouniversuminsa, aivan kuten 60-luvun viimemetritkin. Nimibiisissä kaksikko nousee trippaillen aina kiertoradalle saakka ja katsoo sieltä kaleidoskooppilasien läpi maailmaa. Päätöksenä kuultava Reaching For The Satellites lainaa puolestaan introssaan surutta Strawberry Fields Foreveriä, kunnes biisi lähtee rullaamaan melodiassaan kuin Bowie tai tämän tuottama Lou Reed parhaimmillaan.

Volter uskoo auringon ja vanhan maailman popin voimaan, eikä täysin syyttä. No Return on maukas annos musiikkia, josta jään tosin kaipaamaan Tuovisen muista yhtyeistä tuttua reippaampaa ja rohkeampaa otetta. Mitä kaikkea Jann Wilde olisikaan saanut tästä samasta materiaalista irti?

4/5