Vladimirs : The Late Hours (2011) – Mis ilman fitsiä, Carni ilman vorea

(Hellsheadbangers Records)

Yhdysvaltain Cincinnatista tulee erittäin perinnetietoisen kuuloista, modernia kauhupunk-rockia veivaava Vladimirs. Vuodesta 1996 operoineen kauhunelikon seitsemänneltä The Late Hours -albumilta löytyy pintaraapaisun perusteella sopivan rosoisella tuotannolla ja soitannalla varustettua, kohtalaisen tarttuvilla melodioilla varustettua, modernin päivän kauhuskenaarioita tulkitsevaa punkrockia.

Esikuvikseen Misfitsin ja oikeastaan myöskin Danzigin ja Samhainin nimeämisen olisi yhtye voinut huoletta jättää mainitsemattakin, sillä laulaja-kitaristi Marquis Thomasin vokalisoinnissa on erittäin paljon Misfitsin 90-luvun kokoonpanosta tutun Michale Gravesin sävyjä ja maneereita, vaikka Thomasin ääni ei olekaan aivan yhtä koulittu ja samettinen kuin Gravesin. Ajoittain Thomas tosin äityy karjumaan HC-tyyliin ilmeisen esikuvansa tulkintatyylistä poiketen.

Avausraidassa Last Song For the Lost mennään riffirakenteita ja möreää lauluhuokailua myöten kuin rankemmalla kädellä revittelevän The 69 Eyesin malliin. Kipakkaa Zombie Eyed Youthia hyräillessä kuulee takaraivossaan kaikuja Misfitsin 20 Eyesista.

Ensivaikutelma voi kuitenkin pettää, jopa melopunk-levyn kohdalla. Vladimirsin yleissointi osoittautuu levyn edetessä olevan perinteistä hoilotuspunkrallattelua asteen synkempi, ja siitä löytää enemmän metallista vääntöä ja rujoutta, mutta ei välttämättä hyvässä. The Late Hoursin loppupuolen kappaleet kuten You`re Not Who You Think You Are, New Flesh, ja Where to Run? ovat eteerisempiä, synkempiä, mutta samalla myöskin heikkolaatuisia kappaleita. Myös levyn avauspuoliskolle sijoitetut Quiet Room ja City of the Living Dead ovat ideaköyhinä tekeleinä silkkaa albumin täytettäNämä kaikki olisi ollut parempi heittää jo kirjoitusvaiheessa roskakoppaan tai jättää odottamaan pöytälaatikkoon kantavan idean löytymistä.

Albumin ehtoopuolen kappaleita taas vaivaa koukkujen puute, sekavuus ja voimattomuus. Oikeammin niistä välittyy tunne, ettei yhtye oikein itsekään tunnu tietävän mitä on loppujen lopuksi tekemässä. Tätä ongelmaa ei vielä levyn alkupään biiseissä ollut havaittavissa. Akustisessa instrumentaalibiisissä Stoichea yhtye sentään yrittää jotain tavanomaisesta poikkeavaa, mutta sekin jää lopulta lyhykäisyydessään ja puolivillaisessa toteutuksessaan kokonaisuuden ulkopuolelle funktiotta jääväksi yritykseksi luoda levylle uhkaavaa tunnelmaa vaihtoehtoisin keinoin.

Parissa The Late Hoursin biisissä Vladimirs on kuitenkin onnistunut tavoittamaan hakemansa. Albumilta edukseen erottuvat karun koukuttavalla A-osan kitaramelodialla, hienoilla gravesmaisilla vokaalimelodoilla ja rankalla huutokertosäkeellä varustettu, hyvin etenevä Blind Love sekä melodisempi, säkeistömelodiansa osalta viimeisimmän siedettävän Misfits-kiekon, Famous Monstersin Descending Angel –kappaletta etäisesti muistuttava Synthetic Happiness. Lisäksi petersteelemäistä, matalaa valituslaulua sisältävä, herkkä, uhkaavan kaunis, vaikkakin aivan liian pitkäksi (16 min) epämääräisin perustein paisutettu albumin nimikkobiisi nousee albumin parhaimmistoon.

Vladimirsin yhteissoitto on kautta linjan tökkivää ja kiilailevaa, mikä korostuu kliinisten soundien armottomuuden myötä. Kyseiseen ontumiseen pääsyyllinen on rumpali Eric Tuffendsam, jolta puuttuu soitosta tarvittava tiukkuus. Kitaristi Brian Day olisi taas suosiolla saanut jättää soittamatta pääosin aloittelijamaisella, diskanttivoittoisella soundilla soraääniä ja sumeilematta ohi skaalasta soittamista sisältävät kitarasoolonsa, jotka lähinnä kirskuvat kappaleiden täytteinä ärsyttävästi ilman tyylitajua tai perusteltua tarkoitusta.

Pitkän linjan yhtyeenä Vladimirsin vakavin ongelma on kuitenkin, että muuten sinällään tyylitajuisella otteella toteuttamastaan metallisävytteisestä punkista se omintakeisin ja kantavin osa on apinoitu suoraan Misfitsin, alkuaikojen Type O Negativen ja Carnivoren kaltaisilta, tummanpuhuvan metallipunkin pioneereiltä.

Pituudeltaan albumi on 12 biisisenä ja 55-minuuttisena myös auttamattomasti liian pitkä. Tämän tuloksena se on myös epätasainen ja tyylillisesti oudon kaksijakoinen. Eittämättä herää tunne, että pitkästä urastaan huolimatta yhtye on vain yksi niistä tusinakopioista, joiden resurssit ovat loppuneet albuminsa toteutusvaiheessa kesken esikuviinsa verrattuna.

The Late Hours on esimerkki albumiteoksesta, jossa määrä on korvannut laadun, kiireellä hutkiminen suunnitelmallisen toteuttamisen ja jossa kompromisseihin tyytyminen on voittanut kautta linjan kunnianhimoisen, maltillisen tekemisen. Epämääräisyydessään ja linjattomuudessaan käsitys yhtyeen identiteetistä jääkin tämän albumin perusteella varjojen maille.

2/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista