Vertigo Steps : Surface/Light – Kunnianhimoista melodraamaa

(Ethereal Sound Works 2012)

Lissabonilais-kajaanilainen yhteistyö kantaa hedelmää. Portugalilaisen Arcane Wisdom folk /black metal yhtyeen Ravenmoonina tunnettu Bruno A. perusti Vertigo Stepsin studioprojektina vuonna 2007 tarkoituksenaan toteuttaa musiikin äärilaitoja koluava, vahvan emotionaalinen tutkimusmatka.

Hän löysi rinnalleen projektiinsa entisen Misery Inc.-vokalistin, Niko Mankisen ja rumpaliksi maanmiehensä Daniel Cardoson (mm.ex-Anathema) sekä liudan muita päteviä vierailijoita. Käytännössä Vertigo Stepsin biisimateriaali on pieniä poikkeuksia lukunottamatta yksin Bruno A:n käsialaa. Mies itse soittaa yhtyeessä multi-instrumentalistina kielisoittimet sekä työstää ohjelmoinnin ja sämpläyksen.

90-luvun progahtava, tunnelmoiva raskas rock puskee yhtyeen kolmosalbumilta todella vahvasti läpi. Miehet ovat työstäneet albumin täyteen taiteellista tunnelmarockia metalli-, ambient- ja proge-popahtavilla vaikutteilla höystettynä. Musiikillisesti Vertigo Steps sijoittuu jonnekin Anatheman, Katatonian, Porcupine Treen, Sin/Pecadon aikaisen Moonspellin, Sub Urban Triben ja HIM:in välimaastoon. Kuuluupa levyltä aavistuksenomaisia kaikuja myös brittiläisestä, melodramaattisesta indie-pop-rockistakin a`la Radiohead tai Editors.

Vertigo Dawn avaa aaltoilevan ja hitaasti mutta hellästi päälle vyöryvän matkan tunne-elämän syövereihin, mitä seuraava The Hollow tuo samalla vaarallisen paljon mieleen Faith No Moren Kindergardenin. Silent Bliss:n kitaranäppäily puolestaan sisältää vahvaa, Dream Theaterin Pull Me Underista muistuttaavaa sointukiertoa.

Hiipivän kauniissa Disappear Here-biisissä Mankisen alarekisteristä löytyvä, pehmeä, tummasävyinen lauluääni pääsee todella oikeuksiinsa. Se on pelottavan lähellä Alice In Chainsin Layne Staley-vainaasta muistuttavaa fraseerausta. Kyseisen biisin olisi sävellyksensä puolesta voinut hyvin kuvitella kelpaavan vaikka nykypäivän TiamatilleHelsinki ja Zeppelin on Fire ovat puolestaan yhtyeen repertuaari huomioon ottaen erittäinkin suoraviivaista, radiosoittoonkin mainiosti kelpaavaa melodista, raskasta rockia.

Railroads of Life on minimalistisessa akustisuudessaan hypnoottisen kauniiksi kasvava, massiivinen teos. Komean kertosäkeen sisältävän Rob Dougan-cover Nothing At All on V.S.:n käsittelyssä todella onnistuneeseen konebeattikuriin taltutettu, kaunis ja vahvaluonteinen slovari. Eteerisen tunnelmallinen ja jylhät kitaramelodiat kaihoisaan pohjamurinaan sisällyttävä The Porcupine Dilemma tekee myös lähtemättömän vaikutuksen.

Yhtyeen vahvuutena on Mankisen varioiva, eri tunnelmiin mukautuva ja erittäin puhdas lauluääni. Miehen fraseerauksesta tulee monessa biisissä mieleen persoonallinen sekoitus Ville Valoa ja Waltarin Kärtsy Hatakkaa. Matalasta rekisteristä laulaessaan hänen äänensä on todella vangitsevaa kuultavaa, mitä toivoisi albumilla kuulevan enemmänkin. Korkeita nuotteja laulaessaan hänen äänensä ei kuitenkaan säily yhtä vahvana.

Surface/Light on ehdottomasti mielialamusiikkia syksyiseen kaamokseen. Sen melankolisen monisyiset sävellykset ovat hitaasti avautuvia, kunnianhimoisia ja ammattimaisesti toteutettuja, mutta ne rönsyilevät paikoin turhankin paljon ja etäälle vahvoista perusaineksistaan. Dynamiikan lisäämisellä raskaiden ja kevyiden elementtien välille sekä kappaleiden sovituksellisella yksinkertaistamisella voisi olla suurikin vaikutus albumikokonaisuuden tasoon.

Todella lahjakkaista ja taitavista miehistä on kokoonpanossa kyse, kunhan biisien rakennusvaiheessa he vain malttaisivat välttää biisien liiallista täyteen ymppäämistä. Silti todellakin hatunnoston arvoinen suoritus Surface/Light yhtyeeltä on. Sen lopullisen onnistumisen uskoisin olevan Vertigo Stepsin kohdalla enää pienestä kiinni.

4/5