Venom: Fallen Angels – Saatanan väsyneet varkaat

venok

Spinefarm Records, 2011

Venom, tuo kaikkien vihtahousua pokkuroivien, tumman tai vieläkin synkemmän metallin esi-isäkolmikko Englannin Newcastlesta on julkaissut 13. albuminsa. Kohtalaisen uudelleentulemisensa (Cast the Stone 2007) jälkeen yhtyeen voidaan sanoa onnistunueen albumiensa suhteen kunnolla ainoastaan vuoden 2000 Resurrection -levyllä, jonka modernin metallin kanssa flirttaileva mekaaninen porasoundi teki levystä tylyjen ja kunnianhimoisten biisien myötä aidosti pahan kuuloisen teoksen.

Sittemmin yhtyeen musiikillista alamäkeä edesauttaneet, tasoltaan kehnot albumit Metal Black ja Hell ovat saaneet yhtyeen tyytymään tavanomaisuuksiin ja jämähtämään mukavuusalueelleen suttuisen kaahaushevipaukkeen liukuhihnatehtaana. Resurrectionin räjähtävänä vittumaisuutena välittyvä itsensä uudelleen löytäminen on viimeisimmillä Venom-albumeilla loistanut poissaolollaan. Tätä linjaa Fallen Angels valitettavasti jatkaa, vaikka yhtye onkin ottanut musiikillisesti askeleen taakse kohti juuriaan. Legendaarisen laulaja-basistin Cronosin lisäksi Fallen Angels-levyn kokoonpanossa soittavat edellisellä Hell -levyllä kitaroinut Rage ja uusi rumpali Dante.

80-luvun alun klassikkoyhtyeen uusin albumi ei lupaa paljoa, jos se alkaa alkaa Spinal Tapin Big Bottomsin rumpuintroa muistuttavalla tomikompilla. Itse biisi on kuitenkin Venomiksi kohtalainen, mutta tavanomainen suoritus, jossa myrkkyä tai vihaa ei ole nimeksikään tarvittavissa määrin. Nemesis kiihdyttelee vimmaisesti vanhaan kunnon Black Metal -albumin tyyliin sisältäen myös hassuttelevia, jamimaisia osuuksia, mutta juuri kappaleen musiikillisesta kapea-alaisuudesta johtuen se ei tarjoile mitään mitä yhtye ei olisi aiemmin tehnyt paremmin.

Juice- ja Lemmy-henkisesti riimittelevä Pedal to the Metal on niin standardia päänheilutusmetallia kuin vaan voi olla, eikä biisissä tunnu olevan sen enempää raivoa, mustaa huumoria tai intoa keksiä mitään uutta ja mielenkiintoista. Asiat jotka ovat olleet Venominkin tapauksessa juuri niitä viihdyttävimpiä piirteitä. Lap of Gods on taas yksinkertaisesti väsyttävä, jämäriffeistä kasattu, löysästi rokkaava täytebiisi, joka vielä julkeaa kehottaa: “Stop your wasting time…”. Kappaleen mielenkiintosin osio tosin muistuttaa lupaavasti alkuaikojen Iron Maidenin hienoa Remember Tomorrowin näppäilyosuutta, mutta mikä katkeaa  kuin seinään Cronosin huudahdukseen: “Are you ready bitch?! ” …ja taas hevikuraa kaadetaan kuulijan niskaan oikein ämpäri tolkulla.

Damnation of Soulsin jynkytyksen ohessa käydään niin härskisti Dion aikaisen Black Sabbathin haudalla ryöstäen kertosäemelodian häikäilemättä ja suoraan Master of Insanity-biisistä. Beggarmenin ydin koostuu monotonisen vaikutelman jättävästä kitaran avoimena soitetun, dropatun E-kielen vatkauksesta, jota yritetään koristella köyhäideaisella akustisella näppäilyllä biisin loppumetreillä, millä ei ole ajatuksen tasolla päätä eikä häntää.

Vaatimattomat Hail Satanas, Sin ja suorastaan surkea Punk`s Not Dead vauhdittavat Venomin alamäkeä samalla, tylsistyttävällä pseudo-okkultistis-anarkistisella mölyhevilinjalla. Hirvittävin on kuitenkin vasta edessä: Death Be Thy Namella Venom menee apinoimaan innoittamansa, sittemmin kulttilegendan maineeseen nousseen  Hellhammerin (pre-Celtic Frostin) Horus/Aggressor-kappaletta häikäilemättä. Tällainen suora ryövääminen laittaa kyseenalaistamaan Venomin nykyisen olemassaolon tarkoitusta tosissaan. Akustinen instrumentaali Lest We Forget on hieman piristävämpi pala albumin loppupuolella, jonka jälkeen Valley of The Kingsin kompuroiva ja ontuvalla yhteissoitolla räiskitty hevigroove tulee pilaamaan edeltäjänsä pohjaaman, onnistuneen nostatustunnelman Cronosin uhkaavasti laulamasta säkeistöstä huolimatta. Virallisesti albumin päättävä, triolitemmossa kulkeva nimikkobiisi toimii intensiteettinsä vuoksi yhtenä valonpilkahduksena albumilla.

Eurooppalaisen albumiversion bonuskappaleista Annunaki Legacy olisi ollut erittäin perusteltu kappale itse albumin viralliseksi kappaleeksi koukuttavan rakenteensa, hyvin pyörivän stoner-svenginsä ja rullaavuutensa ansiosta. Kappale nousee bonusbiisinäkin kirkkaasti koko levyn parhaimistoon. Blackened Blues olikin parempi hyllyttää itse albumilta, sillä legendat käyvät tällä kertaa härskisti ryöväysretkellä Rob Halfordin Fightin leirissä pöllien häikäilemättä yhtyeen debyytiltä Life in Black-kappaletta.

Kitaristi Ragen jollakin tasolla mieleen tarttuvat harmoniasoolot ja melodiat pelastavat biisien tasoa sieltä sun täältä, mutta kun sävellykset eivät ole keskimäärin kovinkaan kaksisia, ei paljoa ole tehtävissä. Yksi Venomin nykykokoonpanon ilmeinen heikkous on, että Rage on tekniseltä osaamiseltaan huomattavasti yhtyeen alkuperäistä ja ainoaa perusteltua kirvesmiestä, Mantasia parempi kitaristi, mutta riffinikkarina ja biisien rakentajana hän on melko hampaaton tekijä. Hyvien biisien puute osoittautuu nyky-Venomin kohdalla todella vakavaksi ongelmaksi.

Sanoituspuolella Cronos liikkuu päälle viisikymppisenäkin edelleen pokkana ja ylväästi vanhalla puupääheviosastolla, suoltaen suustaan mm. “Dying, spirits crying… Hell fucking yeah! Hail Satan…” ynnä muuta yhtä eeppistä. Sinällään edelleen hyvässä lauluterässä olevalle Cronosillekin olisi välillä todella tervettä katsoa peiliin ja tutkailla itseään muka-tylyjen sanoitustensa valossa. Toisaalta, tästähän Venom on aina tunnettu ja tullaan aina tuntemaan, ja mitä muutakaan Venomilta voi olettaa, vaatia tai odottaa. Eivät he koskaan mitään suuria mystikkoja, mustan magian tietäjiä tai filosofeja ole olleet, vaikka niin sanotun mustan metallin edelläkäviöitä ovatkin.

2/5

Muuta aiheeseen liittyvää