Albumiklassikot: Vedestä nousee Risto

Albumiklassikot: Risto, Kari Peitsamo

Klubi Tampere 10.11.2011

Risto. Kuvat: Olli Koikkalainen

Risto. Kuvat: Olli Koikkalainen

Kari Peitsamolta kysyttiin radiohaastattelussa, mitä yhteistä hänellä on Risto Ylihärsilän kanssa. “Minullakin oli nuorena pyöreät silmälasit”, vastasi Peitsamo. Onhan siinäkin jo syytä kutsua herrat esittämään omat albumiklassikkonsa samana iltana, mutta yhtäläisyyksiä on muitakin – ilmeisimpänä herrojen yhteislevy, The Second Coming Of Mr. Jesus H. Christ.

 

Taiteilija Peitsamo.

Taiteilija Peitsamo.

Viime aikoina yleistyneen Albumiklassikot-keikkasarjan idea on yksinkertainen: artisti soittaa jalustalle nostetun levyn kokonaisuudessaan. Näin ainakin teoriassa. Käytäntö on osoittanut, että sääntöjä ei ole noudatettu turhan tarkasti.

Peitsamo soitti lyhyehkön setin, jonka kappaleet oli poimittu ainoastaan Vedestä nousee kasvi -levyltä. Lähes tyylipuhdas suoritus, mitä nyt Nokia-rockista kuultiin myöhemmin sanoitettu versio ja noin puolet levyn runsaahkosta kappalemäärästä jäi soittamatta. Mutta ne mitä kuultiin, tulivat tutulla tunteella, taustatarinoiden kera.

Peitsamon kohdalla lienee turha puhua hurmaavista yksityiskohdista. Kaikki tietävät miehen olevan Suomen ainoa todellinen rocktähti, ja mies osaa ottaa yleisönsä. Siinä ei kitaran ja laulun lisäksi muuta tarvita.

Risto toteutti illan teeman kirjaimellisesti: setti alkoi Rakkauden rockilla ja päättyi Rukoukseen. Ja siinä välissä tunnelmaa nostattivat kahdeksan muuta Aurinko aurinko plaa plaa plaan raitaa tismalleen oikeassa järjestyksessä soitettuna. Ainoastaan encorena vedetty debyytin Levy-yhtiön jätkät poikkesi illan formaatista.

Mr. Ylihärsilä

Mr. Ylihärsilä

Risto on opittu tuntemaan yhtyeenä, jonka keikoilla ei koskaan tiedä, mitä tuleman pitää. Ainakin mitä sovituksiin tulee. Rakkauden rock kaikui tutun kiivaana, mutta Auringon prinsessa sai poikkeuksellisen helläkätisen kohtelun. Liveversio ei silti tavoittanut levyversion pakahduttavaa tunnetta.

Alati vaihtuvat sovitukset pitävät artistin hereillä, ja se sopii myös kuulijalle. Aina ei tosin napakymppiin osuta. Tällä kertaa, kuten joskus aiemminkin, suurimmat ongelmat koettiin balladiosastolla. Mikäli kappaleet sovittaa nopeampaan tempoon, kuulostavat ne helposti läpiluvulta. Ja toisaalta Risto (Ylihärsilä) ei taivu livenä samaan pehmeyteen kuin studiossa.

Tällä kertaa levyn hiljaisimmat hetket myös esitettiin slovareina. Vaikka ristiriita tunnelmallisen musiikin ja Riston kankean ulosannin välillä onkin herkullinen, jäi esimerkiksi Muistatko kun tanssittiin hieman latteaksi.

Discopalloa voi pitää jo keikkastandardina, ja toisinaan hieman tylsänä. Torstai-iltana puuduttavuudesta ei ollut tietoakaan. Ylipäätään keikan vauhdikkaammat vedot palauttivat mieleen, miksi Risto on Suomen kovimpia livebändejä.

On vielä ainakin yksi asia, joka yhdistää Ristoa ja Kari Peitsamoa: kummastakaan ei vain voi olla pitämättä.

Mahdollisesti jotain samankaltaista

  • Ei löytynyt mitään samankaltaista