Vanhan liiton menoa Hellfestissä

Tänä vuonna kuudetta kertaa järjestetty Hellfest on omien sanojensa mukaan “äärimusiikkiin erikoistunut festivaali”. Kaikki äärilaidat eivät silti ole edustettuina, ja vaikka festivaalin juuret ovat tiukasti hardcore punkissa, nykyään linjauksena on sen lisäksi hard rock ja metalli. Joidenkin aiempien vuosien taloudelliset ongelmat näyttävät olevan mennyttä, sillä tänä ja viime vuonna festareiden reilut 70 000 lippua myytiin hyvissä ajoin loppuun.

Pieni Länsi-Ranskassa sijaitseva Clisson ei ollut yhtä täynnä raskaan musiikin ystäviä kuin saksalaisveljensä Wacken, mutta festarin nykyisen suosion huomasi jo laidoiltaan ylivuotavasta telttailualueesta. Järjestelyt sujuivat silti pääasiassa hyvin, eikä edes järjetön muovikolikoilla säheltäminen alkoholijuomien ostamiseksi aiheuttanut suurta vaivaa. Turvatarkastuksetkin hoidettiin selvästi ripeämmin kuin kotimaan vastaavilla festareilla. Sen sijaan patonkimaan harrastamat parin desin oluttuopit tuntuivat naurettavan pieniltä, minkä vuoksi moni päätyikin suosiolla ostamaan reilun litran kokoisia kannuja. Vaikka hintataso alueella oli samanlainen kuin Suomessa, parin kilometrin päässä sijaitsevasta kaupasta ostettuja, huomattavasti edullisempia juomia sai vapaasti viedä alueelle mukeissa ja kannuissa.

Scorpions veti keikkansa rutiinilla.

Festivaalin suurimpia yleisöjä kerännyt Scorpions veti keikkansa rutiinilla.

Hellfestin kattaukseen mahtui yllättävän paljon vanhan liiton hevinimiä, kuten Suomessakin vastikään käväisseet Ozzy Osbourne ja Judas Priest. Sauna Open Airiin verrattuna settilistoissa ei ollut suuria yllätyksiä. Hellfestissä Priestille tosin oli varattu aikaa noin kolme varttia vähemmän, minkä vuoksi Heading Out to the Highway, Diamonds & Rust, The Sentinel, Electric Eye ja Living After Midnight jäivät soittamatta. Painkiller-levyn kovimpiin vetoihin lukeutuva Night Crawler sai onneksi jäädä, ja piinaava nimikkoraitakin kuultiin juuri ennen encorea. Jotkin korkeimmat kiljaisut nahkakeisari Rob Halford lauloi suosiolla matalammalta, mutta muutoin esitys oli hämmästyttävän lähellä alkuperäistä. Mies tosin näyttikin lavalla keskittyvän riehumisen sijaan vain laulamiseen ja sydänkohtauksen välttelemiseen.

Ozzy Osbourne puolestaan tuntui olevan koko keikan ajan hyväntuulisessa lääkepöhnässä, ja miehen papparaismaisesta olemuksesta huolimatta esitys oli jollain tapaa miellyttävän energinen. Biisivalinnat pyörivät lähinnä No More Tears -levyn ympärillä, mutta mukaan oli päätynyt myös muutama Black Sabbath -veto, kuten War Pigs, Iron Man ja Fairies Wear Boots. Paranoid tuli pyytämättäkin.

Mr. Big oli festivaalin energisimpiä bändejä.

Festivaalin energisimpiin bändeihin kuului Mr. Big.

Hard rockin puolelta suurin nimi oli Scorpions, joka keräsi kenties koko festivaalien suurimman yleisön. Biisit upposivat yleisöön hyvin, mutta siitä huolimatta keikka näytti ja kuulosti rutiiniesitykseltä: ennen encorea kuultu Big City Nights toimi hienosti, mutta pakollisen Still Loving Youn aikana laulaja Klaus Meine näytti siltä, kuin olisi jo odotellut kotiinpääsyä. Toki miehellä on jo ikääkin, mutta kaikkia esiintyjiä vuodet eivät suinkaan olleet hidastaneet, kuten Mr. Bigin Eric Martin todisti. 50-vuotias laulaja heilui ja juoksenteli lavalla kuin pikkupoika ja vaikutti muutenkin epäilyttävän nuorekkaalta. Settilistaankin oli siirappisen balladiosaston sijaan päätynyt lähinnä menevämpiä viisuja.

Vanhan koulukunnan nimiin lukeutui myös brittiläinen Angel Witch, joka ei muutamasta onnistuneesta levystä huolimatta koskaan noussut kuin hetkelliseen suosioon 80-luvulla. Nykyään bändin ainoa alkuperäisjäsen on laulaja-kitaristi Kevin Heybourne, eivätkä lukuisat reunionit ole täysin ottaneet tuulta alleen. Perinnehevipiireissä orkesteri muistetaan silti edelleen, ja päälavan edustalle oli aikaisesta soittoajasta huolimatta kerääntynyt kiitettävä määrä yleisöä.

Kevin Heybournen kiekaisut jäivät vaisuiksi.

Angel Witchin Kevin Heybournen kiekaisut jäivät vaisuiksi.

Pahaenteisen kuuloisella Gorgonilla käynnistynyt keikka jatkui yhtyeen mukaan nimetyn debyyttikiekon biiseillä. Itse asiassa Metal for Muthas -kokoelmalla ilmestynyttä Baphometia lukuun ottamatta kaikki raidat oli poimittu samalta levyltä, mikä tuntui erikoiselta päätökseltä. White Witch, Sorceress ja keikan päättänyt virallinen hittibiisi Angel Witch olivat toki loogisia valintoja, mutta varsinkin toinen täyspitkä Screamin’ n’ Bleedin’ olisi sisältänyt monta mielenkiintoisempaa kappaletta kuin ensimmäisen pitkäsoiton keskinkertaisemmat täyteraidat. Liekö syynä valintaan ollut se, että toisella ja kolmannella levyllä vokaaleista vastasi Heybournen sijaan Dave Tattum, joka myöhemmin sai kenkää yhtyeestä. Molempien äänialat ovat silti sen verran identtiset, ettei biisien laulamisen livenä luulisi olevan mahdottomuus, etenkin kun Heybourne jätti tunnusomaiset kiekaisunsa väliin ja lauloi ne oktaavia matalammalta. Angel Witch ei koskaan ole ollut erityisen vauhdikas livebändi, mutta varman päälle pelaaminen vain lisäsi ponnetonta vaikutelmaa. Monelle Angel Witchin näkeminen taisikin olla enemmän pakollinen skenesuoritus kuin aidosti päänräjäyttävä kokemus. Sääli, sillä levyltä kuunneltuna yhtye nousee välillä NWOBHM-genren kirkkaimpien tähtien joukkoon.

Nuoremman polven ruotsalaisilla on omintakeisen tunnistettava tapa tehdä vanhojen suuruuksien suuntaan kumartavaa vintageheviä, eikä Ghost ollut poikkeus – paitsi esiintymisessään. Levyltäkin bändin materiaali on toimivaa, mutta toisin kuin Angel Witchin tapauksessa, vasta livenä kappaleet pääsivät raskaampien soundien myötä kunnolla oikeuksiinsa. Ainakin ensimmäistä kertaa koettuna myös live-esiintyminen toimi mainiosti: raivoisan kohkaamisen sijaan bändin laulaja keskittyi patsastelemaan jonkinlainen mustan piispan asu yllään samalla, kun muu bändi oli verhoutunut anonyymeihin kaapuihin.

Ghostin lavashow oli vakuuttava.

Vintagedoomia ja kaapuja – Ghostin lavashow vakuutti.

Minimalistinen pökkelöinti oli tarttuvien grooveriffien kanssa tietyllä tapaa ristiriidassa, mutta toisaalta punaisena lankana toimi musiikkia leimaava aavemaisuus. Saa nähdä, tuntuuko Ghostin lavashow vielä vuosien päästä tuoreelta vai aletaanko bändiä syytellä saman idean kierrättämisestä.

Mahdollisesti jotain samankaltaista