Trees Of Eternity : Hour Of The Nightingale – Suuruudesta surutyöhön

trees of eternity hour of the nightingale cd(Svart Records 2016)

Tumman metallin demoprojektista lihaksi ja skandinaavimetallin superkokoonpanoksi tullut ja yhtä nopeasti elämän realiteettien edessä haihtunut ja kuopattu yhtye on ensialbuminsa kynnyksellä tuomittu genrensä feeniks-linnuksi.

Swallow The Sun -kitaristi / -biisintekijä Juha Raivion ja keväällä syöpään menehtyneen avovaimonsa, etelä-afrikkalaisen, erittäin heleä-äänisen laulajattaren Aleah Starbridgen yhteistyönä syntynyt Trees of Eternity soi debyytillään ja samalla ainoaksi jäävällä albumillaan Hour Of The Nightingale, rumpali Kai Hahdon (Nightwish, ex-Rotten Sound, ex-Swallow The Sun) ja entisten Katatonian kielimiesten Mattias (basso) ja Fredrik (kitara) Norrmanin rytmittämänä ja värittämänä hyytävän kauniisti.

Äärimmäisestä herkkyydestä ja melodisesta kutittelusta seitin ohuita sävellyksellisiä yksityiskohtia ja melodiakuljetuksia pitkin raskaimman käden gootti- ja doom-moukarointiin nousevat ja taas samoja polkuja takaisin palaavat kappalerakenteet johdattelevat kauniin kaihoisasta tunnelmasta toiseen kautta albumin. Tästä parhaiten esimerkkinä avausraita My Requiem ja Antimatterin Mick Moss:n vokaalivierailun sisältävä Condemned To Silence. Trees Of Eternityn sointi huokuu tyylikästä, teeskentelemätöntä tummuutta, tyyntä jylhyyttä, ja ankaraa ammattitaitoa.

Trees of Eternity saa naurettavankin helpolla aikaan kylmiä väreitä kuulijan selkäpiissä. Se osaa kuroa taivaallisia tunnelmia melodioiden ja rytmiosuuksien kuroutuessa maagisesti yhteen tunneladatuksi, kaunistakin kauniimmaksi äänimatoksi. Yhtye ymmärtää soittaa kautta linjan hillitysti, harkiten ja luonnollisen tyylitellyllä minimalistisuudella olematta kulmikas tai Suomi-synkistelylle tavanomaiseen tapaan puuduttavan jäyhä ja yksitotinen. Malliesimerkkinä tällaisesta kappaleesta mainittakoon A Million Tears, olkoonkin mukana vahvasti Trio Niskalaukaus malliin viittaavaa melodiakitaraitketystä.

Joka tapauksessa kyseessä on bändi, mikä olisi ollut heittämällä vuosituhannen kovimpia uusia, skandinavisia metallivientituotteita maailmalle. Lohduttominta levyä kuunnellessa on ymmärtää, että tällaisenaan se ei siihen saa koskaan mahdollisuutta. Jumalaisen kertosäkeen omaava Eye of The Night, albumin nimibiisi ja Broken Mirror ovat ehkä komeimpia gootahtavia rock-metallibiisejä, mitä näillä leveyspiireillä on koskaan luotu. Hiljaiseksihan tämä tavara vetää, ja levyn biisit haluaa helposti pyöräyttää uudestaan kaamoksen laskeutuessa (mielen ja sielun) ylle.

Kokonaisuudesta löytyy myös pari vaatimattomammalla imulla varustettua raitaa, kuten liiankin kiltisti Radio Rock -sapluunaan lipsahtava, tylsähköjä Within Temptationista muistuttavaa, muovista dramatiikkaa peesaileva ja puolivillaisen kaihoisaa Viikate -henkistä kitarointia tarjoileva The Passage ja laahaava, astetta yksitoikkoisempi ja jopa liiankin kanssa mustan mullan pehmeilydoomiksi jähmettyvä Black Oceans. Kelvollisena loppukaneettina parhaimmillaan erittäin kelvolliselle albumille, bändille ja Aleah Starbridgen elämäntyölle toimii Paradise Lostin mestarillisen solistin Nick Holmesin kanssa duetoitu Gallows Bird, minkä painostava tunnelma ja tuomiopäivää julistava itkulaulanta miltei tuplaa koko aiemman albumin lohduttomuuskertoimen.

Albumin tuotannosta vastaa aiemmin mm. Paradise Lostin ja Opethin albumeille äänimaisemia luonut Jens Bogren. Hour of The Nightingale soi miehen tuotantotyylille uskollisena, vaikkakin ilkeäkielisesti voisi luonnehtia, että kaikessa laadukkuudessaan se soi paikoin myös jokseenkin kasvottoman kliinisenä ja turhan sliipattuna. Välillä, albumia kuunnellessa muutaman vuoden takaisen Paradise Lostin Faith Divides Us, Death Unites Us -albumin äänipohja vyöryy myös alitajuntaan liiankin kanssa. Tämä johtuu niin tuotannollisten soundivalintojen samankaltaisuuksien lisäksi myös samankaltaisista riffien ja melodioiden kombinaatioista sekä samankaltaisista sävelrakenteista kyseisten albumien välillä.

Kokonaisuudessaan Hour Of The Nightingale soi kaikessa surumielisyydessään, hennon hennossa hauraudessaan ja ääriraskaassa jylhyydessään upeasti ja vakuuttavalla voimalla. Myös Swallow the Sunin ja Amorphiksen levytyksillä taustalaulajattarena elinaikanaan toimineen Starbridgen hauraat huokailut ja henkäilyt viestivät aitoa ja läsnäolevaa haihtuvan elämän tuskaa, luopumisen lohduttomuutta, lopunajan läheisyyden tiedostamista, eleganssia ja realiteettien raadollisuutta. Hänen ilmaisunsa rinnalla heikolla menestyksellä goottityylin kanssa flirttailevat, kaiken maailman jennivartiaiset ja tarjaturuset vaikuttavat lähinnä maakuntien navettapii’oilta kiikkaamassa ja vetelemässä navetan nurkalla rillumareitä juntille kansalle.

Trees of Eternity on luonut yhden vaikuttavimmista gootahtavista metallialbumeista, mitä koko Skandinaviasta on koskaan maailmalle lähtenyt. Albumin spiritistä aistii vaivatta, että sen työstö- ja julkaisuprosessissa ollaan oltu niin rajalla kuin olla vaan voi. Levyn työstö- ja julkaisuprosessi on ollut selkeästi yhtyeen jäsenille äärimmäisen raskasta ja rankkaa aikaa. Sitä se on ollut etenkin yhtyeen päämiehelle Raiviolle. Kaiken työn ja taiteen teon keskellä pelissä on ollut enemmän kuin vain “pelkkä hyvän levyn aikaan saaminen”. – Niin paljon enemmän.

4/5

 

Trees Of Eternity : Hour Of The Nightingale -albumi ilmestyy levykauppoihin  ja diginä 11.11.2016