The Smashing Pumpkins: Oceania – tervetuloa takaisin Billy Corgan

Kukapa tätä olisi uskonut? Vuonna 2012 Billy Corgan ja The Smashing Pumpkins kuitenkin julkaisivat parhaan levynsä sitten vuoden 1995. Chicagolaisten kultakausihan osui kiistatta 90-luvun ensimmäiselle puoliskolle, tosin vuonna 1998 julkaistu Adorekaan ei sekään ollut mikään huono albumi, kovin erilainen vain.

Vuonna 2000 kauppojen hyllyille tärähtänyt kaksiosainen Machina oli sen sijaan outo ilmestys, ja yhtyeen kaatuessa uuden vuosituhannen alussa hautaan, näytti Corgan koplineen ajaneen itsensä umpikujaan. Corganin sooloretket olivat lähinnä kompastelua, joten paluu oli lopulta miltei selviö.

Vuoden 2007 paluulevy Zeitgeist oli kuitenkin kaikin puolin niin surkea ja avuton viritelmä, että kolmen vuoden takainen Teargarden by Kaleidyscopekin suhahti vielä lähinnä ohi, vaikka selkeä parannus olikin. Mutta nyt tapahtuu siis taas. Corgan on tehnyt selkeän taiteellisen paluun juurilleen ja Oceania voisi olla kuin suoraa jatkoa Mellon Collie and the Infinite Sadness -tuplalle, niin vahvasti tuore levy tuoksuu 90-luvulle. Taakse ovat jääneet lateksimekot ja niittiplattarisaappaat, sillä tämä levy lienee soitettu tennareissa, sammareissa ja villapaita päällä.

Tavallaan Oceania on kooste kaikesta siitä, mitä yhtye (eli Corgan) on tähän mennessä taipaleensa varrella kokenut. Massiivisessa mutta ilmavassa soundissa on sitä samaa taikaa, joka sai Tonight, Tonight -biisin kohoamaan taivaisiin. Joidenkin kappaleiden tummat ja seesteiset maailmat muistuttavat Adoren gotiikasta, eikä 90-luvun alun rouheampi rokkailukaan jää paitsioon. Nämä kaikki elementit on sulautettu yhdeksi loistavaksi timantiksi, joka on moniulotteinen, elävä ja loistelias.

Samalla kun musiikillinen maailma on kokenut positiivisen vallankumouksen, ovat myös Corganin tekstit muuttuneet. Synkät aiheet eivät ole kadonneet kokonaan maton alle, mutta nyt kaikessa on positiivisempi lataus ja herran laulukin tuntuu luonnollisemmalta ja lämpimämmältä kuin aikoihin – kenties jopa koskaan.

Upea unenomainen Violet Rays ja välittömästi tämän perään kuultava My Love Is Winter ovat sellainen biisikaksikko, jonka edessä on pakko nostaa kädet kohti taivasta ja vain nauttia. Taika kestää jopa päälle yhdeksänminuuttisessa nimibiisissä, joka jakaa albumin hieman puolenväliin jälkeen kahteen eri osaan. Täysin täytebiisejä vailla olevalta levyltä voisi nostaa jokaisen biisin eturiviin, joten kiekolle on pakko antaa täydet pisteet.

Näinä päivinä harva 90-luvun alun suurbändi on enää voimissaan, mutta The Smashing Pumpikins on palannut takaisin kehään albumilla, jota tullaan käyttämään vielä mittatikkuna moneen otteeseen. Tervetuloa takaisin Billy Corgan!

5/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista