The Reverend Horton Heatista oli moneksi

revcloseupJo neljännesvuosisadan verran niin perinteisemmän rockabillyn ja kantrin kuin hieman rajumman hurjastelun ystäviä viihdyttänyt dallasilainen The Reverend Horton Heat palasi Helsinkiin kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Tällä kertaa näyttämönä toimi Tavastian sijaan melko täyteen tuupattu Nosturi, jota tällä kertaa kansoitti poikkeuksellisesti hieman varttuneempi väki. K-18-leiman iskeminen keikalle oli siis aivan oikea veto ja se mahdollisti myös pitkästä aikaa huurteisen kuljettamisen takaosaa likeemmäs lavaa. Which was nice. Nuorison poissaolo tarkoitti tosin myös sitä, että yleisönpuoleista meininkiä oli niukalti vaikka pastorin välillä hyvinkin vimmaiseksi yltyneeseen musisointiin olisi käynyt innostuneempikin osanotto. Aikainen showtime? Arkipäivä? Oli miten oli, itselläni näin kesälomalaisena oli vallattoman hauskaa Jim Heathin ja kumppaneiden seurassa, etenkin kun nyt vihdoin oltiin ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Ensinnäkin pitää kiittää arvon pastoria erinomaisen taitavasti rakennetun setin johdosta. Varttia vajaa kaksi tuntia pitkä keikka jakautui näppärästi eri osioihin, joiden ansiosta homma pysyi mielenkiintoisena loppuun asti. Tuplabasarien ryydittämällä Reverend Horton Heat’s Big Blue Carilla alkanut ensimmäinen rupeama esitteli sekä uutta että vanhaa. Smoke ’em if You Got ’em -debyytiltä kuultin peräti kaksi helmeä: I’m Mad ja antheeminen Psychobilly Freakout. Jälkimmäinen lämmitti erityisesti meikäläistä, koska kyseisestä kappaleesta tehty video oli ensikosketukseni The Reverend Horton Heatiin.

jimboBändi kurkotti kuitenkin vieläkin kauemmas historiaansa ja soitti aivan ensimmäisen sinkkunsa, eli vuoden 1988 Big Little Babyn, joka edelsi jopa Heathin uskollisen aisaparin, pystybasisti Jimbo Wallacen mukaanastumista kokoonpanoon. Lisäksi alkupuolella innostivat letkeydellään Heathin lukuisiin päihdeaiheisiin lauluihin lukeutuvat It’s Martini Time ja Bales of Cocaine, sekä paikalle olleiden autonharrastajien leveähymyisen hyväksynnän kerännyt Galaxy 500.

Kunkin osion välissä kuunneltiin taustanauhalta autojen huristelua ja ralliselostajaa trion viritellessä soittimiaan pimeässä. Toinen setinpätkä koostui kokonaan viimeisimmän Laughin’ and Cryin’ with The Reverend Horton Heat -levyn materiaalista. Perinnepainotteisen uutukaisen materiaali on jokseenkin tylsähköä, mutta sanoituksellisesti hauskat Please Don’t Take the Baby to the Liquor Store ja Death Metal Guys olivat toki viihdyttävää kuunneltavaa. Ain’t No Saguaro in Texasia edelsi myös keikan pisin spiikki, jossa opimme yhtä ja toista Texasin kaktuslajikkeista.

Seuraavan virittelytauon jälkeen tuli keikan ehdoton kohokohta, kun debyytin synkeähköä blueshidastelua It’s a Dark Daytä seurasi Al Jourgensenin tuottaman Liquor in the Frontin -klassikon liekehtivä aloitusparivaljakko Big Sky/Baddest of the Bad, jonka äärimetalliset mausteet aiheuttivat aikoinaan ensikuuntelulla melkoisen WTF-efektin. Loppusuoran kohottajiin lukeutui myös basistin punkahtava nimikkoraita Jimbo Song, jonka kertosäkeen laulamiseen pastori pyysi apua seurakunnaltaan. J-I-M-B-O olisi tosin voinut kajahtaa voimallisemminkin. Encoren muodosti pitkä mehustusmedley Big Red Rocket of Lovesta ja Johnny Cash -laina Folsom Prison Bluesista.

The Reverend Horton Heatin keikka oli musiikilliselta sisällöltään loistava. Setti esitteli kattavasti yhtyeen tuotantoa, joka arvaamattomia tyylimausteita sisältävässä monipuolisuudessaan on vedonnut niin torttutukkiin kuin vaihtoehtorokkareihin. Jälkimmäiseen lienee myös vaikuttanut se, että yhtyeen kolme ensimmäistä levyä ilmestyivät Sub Pop -levymerkin kautta. Olin tosin kuvitellut Jim Heathiä hieman villimmäksi rokkisaarnajaksi. Mies esiintyi kylläkin ammattiviihdyttäjän elkein, mutta minkäänlaista ekstraa jutuntynkää saati muuta ei tosiaan tippunut ja hommasta jäi hienoinen rutiinisuorituksen maku.

reverendband

Mahdollisesti jotain samankaltaista