The Pains of Being Pure at Heartin nynnypopista löytyi särmää livenäkin

The Pains of Being Pure at Heart
Black Twig
Korjaamo 12.11.2012

Newyorkilainen The Pains of Being Pure at Heart on ehtinyt nousta kahdella albumillaan yhdeksi pophenkisen indierockin tämän hetken kiinnostavimmista nimistä. Ensiesiintymisensä Suomessa yhtye teki vuoden 2011 Flow-festivaalilla. Nyt saatiin nauttia ensimmäisestä klubivierailusta. Tapahtumapaikkana toimi Korjaamo Helsingissä. Isoon Vaunusaliin kerääntyi mukavasti väkeä, mutta enemmänkin olisi mahtunut.

Illan avasi vuoden alussa ensialbuminsa julkaissut kotimainen indielupaus Black Twig, jolle kitara on ennen kaikkea näppäilysoitin. Alternativepopia henkivästä kitarakudoksesta paljastui pätevästi kirjoitettuja kappaleita, joihin laulaja-kitaristi Aki Pohjankyrön rento ääni sopi mainiosti. Toki välillä särökin jyrähti tai ajauduttiin lievästi psykedeelisille sivuraiteille. Biisien tarttuvuudessa yhtyeellä on kuitenkin vielä opittavaa vaikkapa illan pääesiintyjältä.

Black Twig

The Pains of Being Pure at Heart ympäröi esikoisalbuminsa (2009) heleän popsoundin särökitaroiden vallilla toisella levyllään Belong (2011). Jo debyytti tarjosi koukuttavia kappaleita, ja Belongille yhtye onnistui tiivistämään koko albumin verran tarttuvaa, 90-lukulaisesti soivaa kitararockia. Keikan avauskappaleet Heaven’s Gonna Happen Now ja Belong oli valittu levyn iskevimmästä päästä. Särösurinasta ja kitaravalleista huolimatta The Pains of Being Pure at Heart on perusluonteeltaan nynnypoppia, jota voisi kuvitella soimaan amerikkalaisen college-teineistä kertovan elokuvan taustalle. Yhtyeen biisit ovat läpikotaisen melodisia ja sanoitukset välillä jopa naiivin romanttisia. Bändin nimi antaisi olettaa käsittelyssä olevan enemmänkin pohdintaa.

The Pains of Being Pure at Heartin Kip Berman

Edellä sanotun vuoksi laulaja-kitaristi Kip Bermanin esiintymisote olikin virkistävä yllätys. Hän hoiti nokkamiehen roolia innostuneesti yltyen heilumaan edestakaisin lavalla. Tämä toi koko bändin esiintymiseen tuiki tarpeellista särmää. Nelikon muut jäsenet ja tarkasti soittimeensa keskittynyt kiertuekitaristi pitivät soiton vakaana. Yhden karismaattisen miehen show oli riittävä pitämään jännitteen yllä, eikä keikka jäänyt vain soitteluksi ja seisoskeluksi, kuten tietämätön olisi voinut ennalta veikata. Eturivissä jalkaa alkoi nousta lattiasta ja taaempana komppasivat tyylikkäästi keinuvat päät. Bermanin billycorganmaista henkäilevää laulua täydensivät mainiosti levyiltäkin tutut kosketinsoittaja Peggy Wangin laulustemmat. Liveolemuksen toimivuudesta huolimatta The Pains of Being Pure at Heart ei aivan yltänyt lavalla Belong-albumin vyörytyssoundiin. Jotain kunniaa on siis jätettävä myös levyä säätämässä olleille ammattimiehille Floodille ja Alan Moulderille.

Keikkasetissä debyyttialbumi oli kumma kyllä paremmin edustettuna kuin uudempi levy. Loistavan Belongin materiaalia olisi mielellään kuullut runsaamminkin kuin kolmen kappaleen verran. Yhtye tarjoili yleisölleen myös kaksi uutta laulua, Until the Sun Explodes ja Sure. Erityisesti jälkimmäinen jäi mieleen tarttuvan melodian ja suoraviivaisen halonhakkuukompin voimin. Bändi vaikutti operoivan melko turvallisesti Belong-levyn viitoittamalla suunnalla.

Flow’n keikka jäi itseltäni näkemättä, joten siihen en voi verrata, mutta omat odotukseni The Pains of Being Pure at Heart ylitti livenä Korjaamolla. Keikan päätöskappaleen This Love Is Fucking Right! jälkeen saattoi suunnata hyvillä mielin kotimatkalle. Mielessä pyöri kylläkin ajatus vaikean kolmannen levyn syndroomasta. Onko bändin mahdollista vielä ylittää jo toisella levyllä napattua Belongin kaltaista lähes täysosumaa?

Kuvat: Juha-Pekka Vanhatalo

Mahdollisesti jotain samankaltaista