Terveet Kädet : Lapin helvetti – Väkevää, pohjoista ruoskaa

(Svart 2015)

 

Monestilapin hel nykyäänkin on huomattavasti luontevampi ja luotettavampi ratkaisu turvautua vanhaan, takuuvarmaan itseruoskintaiseen nautinnonlähteeseen sen sijaan että etsisi uusista huveista jotain yhtä tuntuvaa katarttista kokemusta. Tuoreehkon obeliski-monumentin arvoisesti kotikaupungissaan arvostettu Terveet Kädet ei sen koommin esittelyjä kaipaa. Uutta renessanssiaan elävä Tornion hard core -legenda ei tyydy alisuoriutumaan tai jäämään maineensa vangiksi kuluvan vuosituhannen aikana tekemällään kolmannella teoksellaan takaisin kotimaan kielisen ilmaisun pariin paluunsa jälkeen.

Pohjoista kylmyyttä ja tylytystä tykittävä Lapin helvetti vaikuttaa jo ensi kuulemalta olevan soitannollisesti monipuolisinta ja tiukinta HC-pohjaista Terveitä käsiä koskaan. Yhtye ehti myös kevään korvalla promoamaan Lapin helvettiä Amerikan mantereelle, uransa toiselle jenkkirundille.

Meininki yhtyeen uutukaisella maistuu mukavan cross-over-henkiselle selkeine thrash-metal-elementteineen (mm. Polku päättyy), mutta mitkä ennen pitkää lopulta äityvät kipakkaan ja tasapainoiseen pikakohkaamiseen. 18 pikataipaleen kokonaisuuteen mahtuu tempollisesti miellyttävästi keskenään varioivia kappaleita sekä konventionaalisesta D-beat-rytällyksestä poikkeavia kappalerakenteita, minkä myötä yhtye saa uuden materiaalinsa alle kantavaa ilmaa ja ennen kaikkea pirusti uutta kulmaa kuristusotteeseensa. Myöskään hengästyttävä kokonaisuus ei ala syystä puuduttamaan häiritsevästi, mikä eittämättä vaivasi allekirjoittanutta Lapin helvetin edeltäjällä, 2 vuotta aiemmin julkaistulla Musta hetki -albumilla.

Mukaan levyn biisimateriaaliin on mahtunut myös aiempien kokoonpanojen miesten sävellyksiä, joista erityismaininnan ansaitsee pitkälti Maike Valanteen käsialaa oleva, armoton Brutaali sekä klassisen TK-kokoonpanon kitaristin Tiimon (Timo Wiikin) tekemä, todella vittumaisella, keskitempoisella Discharge – G.B.H. -loopilla jyräävä Sankarin merkki. Viimeksi mainittu osoittautuu kiekon ehdottomaksi timantiksi, mille uskallankin povata TK-klassikon arvomerkkiä ihan heittämällä. Muita hatun noston arvoisia suorituksia Lapin helvetillä on 80-luvun alkumetrien esi-thrashia kuola poskella piiskaava Luonto kutsuu, itsepäisen maanisesti rokkaava Jäätävän kylmä ja kitaristi Ilari Kinnusen veistämä, S.O.D.-tyyliin murskaava albumin nimikkobiisi. Myös Minä olen -biisin trioli-hevittely ja maukas eri tyyppisten musiikillisten tasojen variointi piristää kokonaisuuden turpasaunan antia.

Niin ikään intro- ja outro-osuuksissa John Carpenterin Halloween -teemaan etäisesti viittoileva ja lopulta käsissä räjähtävä Ruuvikierre tuo omat kitkerät mausteensa lappilaiseen käärmesoppaan. En tosin kylläkään olisi uskonut koskaan toteavani seuraavaa, mutta levyn päättävä Kalpea mies on maalailevan tunnelmansa myötä  lähempänä vaikka Kauko Röyhkää kuin mitään genreuskollista tikkutukka-naputusta.

Tietty musiikillinen avarakatseisuus ja kypsyminen on tuonut TK:lle aivan uudenlaista elintilaa monesti hyvin geneerisessä ja helposti monella tasolla paikoillaan jumittavassa hard core -viitekehyksessä. Rytmiryhmänä Aki-Jani-Ilari -trio on varmasti soitannollisesti räväkin ja tiukin TK-miehistö koskaan, ja vaikka Lapin helvetillä kappaleet ovatkin paikoin melko raakapuusta veistetyn kulmikkaita, meno ei kokonaisuudessaan käy puisevaksi.

Oikeastaan ainoa seikka mikä allekirjoittanutta jää useamman Lapin helvetin kuuntelukerran jälkeen arveluttamaan on Läjän paikoin melko innottoman, tai oikeammin rutiininomaisen kuuloisesti narulle rääkäisemät vokaalisuoritukset. Bändi itsessään on soitannollisesti elämänsä iskussa, mutta suurin kysymys kuuluukin; jaksaako itse TK:n ruumiillistuma, Läjä Äijälä 56 vuoden iässä vielä heittää itsensä helvetin syövereihin yhtä antaumuksella, kuin mitä homma häneltä vielä ehdottomasti vaatisi.

3/5