Täysi tupa sai kokea Mokoman turpasaunan

Mokoma
YO-talo, Tampere
13.3.2014

On täysin absurdi ajatus, että musiikista voisi kirjoittaa objektiivisesti. Todennäköisesti Mokoman livemeno olisi iskenyt myös aivan tavallisen viikon päätteeksi, mutta kun takana on kafkamainen, epätodellinen ja hermoja raastava ajanjakso, maaperä ei olisi voinut olla otollisempi Mokoman turpasaunalle.

Valinnanvaraakin olisi riittänyt. Samana päivänä, kun Mokoma puhkui ja puhisi YO-taloa kumoon, esiintyi Maj Karma Pakkahuoneella. Suhteeni Karmaan on intensiivinen, mutta yhtyeen loppuhetket olivat sen verran ponnettomia, etteivät odotukset uuden tulemisen suhteen ole korkealla.

Keikkavalinta osui nappiin. Kuka kaipaa Pakkahuoneen tilantuntua, kun vaihtoehtona on liitoksistaan natiseva loppuunmyyty YO-talo? Siellä yleisön ja bändin välillä ei ole raja-aitoja; siellä artistin on mahdollista kaapata eturivin tyttö mukaan valssaamaan Mutta minulta puuttuisi rakkaus -kipaleen tahtiin.

Mokoman tuorein Elävien kirjoihin -levy kertoo laulusolisti Marko Annalan kamppailusta masennuksen kourissa. Laulujen tekstit on kirjoittanut terve mies. Vaikka aihepiiri on vakava, sävy ei ole lannistunut, ja märehdinnän lomasta kuulee tervettä uhoa.

Uhoa riitti myös esiintymisessä. Setti painottui odotetusti uuden levyn kappaleisiin (muun muassa Lunnaat, Pohja on nähty, Hujan hajan). Illan avasi nimikkoraita Elävien kirjoihin, jonka aikana yhtyeen iskukyky tuli kerralla selväksi. Annala ja koko muu konkkaronkka pistivät jengin pähkinöiksi – ei taikatemppuja, vaan vahvalla itsetunnolla esitettyä ankaraa musiikkia.

Erikoisin episodi koettiin keikan alkupuolella, kun rumpupedaali petti hetkeksi rumpalin. Muu orkesteri käytti tilanteen hyväkseen, ja pian kitarasta kaikuivat Koiruohon alkutahdit. Annala otti niistä kopin ja alkoi hoilata Mokoman 120 päivää -levyltä tuttua viisua. Kuin pisteeksi i:n päälle rummut toimintakuntoon saanut Janne Hyrkäs ennätti mukaan kappaleen loppuhetkiin. Spontaani hetki vaikutti miltei harjoitellulta.

Muutoin ilta oli täynnä tuttua ja toimivaa ”rässikauden” Mokomaa. Omalta suosikiltani Kuoleman laulukunnailta kuultiin kaksi menopalaa, Pahaa verta ja Valapatto. Mukaan mahtui myös veisuja, kuten Hei hei heinäkuu, Poltetun maan taktiikkaa ja keikan päättänyt Kuollut, kuolleempi, kuollein.

En tiedä, onko Mokoma heittänyt uransa aikana huonoa keikkaa. Olen kuitenkin todistanut hetkiä, jolloin iso lava ja etäisyys ovat vieneet parhaan terän yhtyeestä. YO-talolla pystyy haistamaan soittajista irtoavat hikipisarat. Kun näissä olosuhteissa antaa kaikkensa, lopputulos on komea.

Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat, Olli Koikkalainen