Noise.fi » Slayer

Slayer hyllytti rumpali Dave Lombardon rojaltisotkujen vuoksi – Rumpali keikkaili vuoden 2012 ilman palkkaa

Mikko Nissinen — Thu, 21 Feb 2013 09:32:51 +0000

Pahaa verta, saippuaoopperaa ja kriisiä on taas luvassa isoissa metallipiireissä.

Isosta thrash-nelikosta se murhaavin, Slayer on kokenut takavasemmalta todella kovan, yllättävän takaiskun. Yhtyeen rumpali Dave Lombardo sai hiljattain tietää, että he ovat kiertäneet Slayerilla maailmaa miltei talkoomeiningillä koko vuoden 2012.

Vuoden 2012 aikana yhtyeen ansaitsemista keikkarojalteista 90% on mennyt yhtyeen managementin palkkioihin ja kiertueorganisaation pyörittämisestä aiheutuneisiin kuluihin, jolloin yhtyeen neljän jäsenen yhteinen osuus kiertueella ansaitsemistaan tuloista jää ainoastaan 10% koko Slayer-sirkuksen ansaitsemista tuloista. Maallikkokin jo ymmärtää, että täysin pöyristyttävästä osingonjaosta, ammattiylpeyden loukkaamisesta ja taiteilijoihin kohdistuvasta vääryydestä ja riistosta on tässä kyse.

Asia valkeni Lombardolle, kun tilille ei alkanutkaan tippua palkkaa kiertueelta normaaliin malliin. Lombardo on saanut omien sanojensa mukaan Slayerin viime vuoden kiertueesta ainoastaan pienen ennakkomaksun. Lisäksi Lombardo sai tietää tämän jälkeen, että hän ei tule saamaan omaa osuuttaan kiertuepalkkioista, ennen kuin hän on kirjoittanut uuden sopimuksen bändin kanssa. Eikä siinä vielä kaikki: Lombardo sai myös tietää, ettei pyynnöistään huolimatta tulisi saamaan tietoonsa yksityiskohtaisia tietoja yhtyeen raha-asioiden hoidosta ja rahavirran ohjautumisesta jatkossakaan missään vaiheessa. Lisäksi manageriporras kielsi Lombardolta haastattelujen antamisen sekasotkun aikana. Tämä oli rumpalille tarpeeksi.

Suorasanaisena miehenä tunnettu rumpali Lombardo ottikin asian rakentavassa mielessä puheeksi yhtyeensä jäsenistön läsnäollessa alkukuusta sillä seurauksella, että kitaristi Kerry King etunenässä päätti palkata legendaarisen speed-thrash-kannuttajan tilalle toisen rumpalin ainakin yhtyeen seuraavalle Australian kiertueelle. Lombardo sai tietää asiasta yhtyeen lakimiesten kautta torstaina 14.2. Kingin suhtautumisesta bändin kannalta todella vakavaan asiaan voi tosin kukin vetää omat johtopäätöksensä.

Päivää myöhemmin Slayer kirjoitti vastineen Lombardon kirjoitukseen Blabbermouth.net-sivustolla. Australian kiertueen ajaksi thrash-jyrän rumpupallille istahtaa Slayerin ja Testamentin rumpali(tuuraaja)na aiemminkin toiminut John Dette. Kiireitä Dettellä riittää, sillä parhaillaan hän paikkaa rumpalin virkaa myös Anthraxissa, koska yhtyeen rumpali Charlie Benante ei voi kitaristi Scott Ianin sanojen mukaan poistua Yhdysvaltojen ulkopuolelle henkilökohtaisista syistä johtuen.

Slayer kertoo tiedotteessaan, etteivät he ole yhtä mieltä Lombardon kanssa asioiden kulusta. Yhtye ilmoittaa, että he eivät kyenneet varautumaan Lombardon ehdottamiin uudistusideoihin viikon varoitusajalla Australian kiertueen aloittamisesta. Kiistan osapuolilla on asian takana myös muita kaunoja, mistä Slayer haluaa vaieta kunnioittaakseen Lombardoa.

Kysymys kuuluu, missä vaiheessa lukemattomien fanien elämän muuttaneen yhtyeen toiminnan ytimestä on tullut näin laskelmoitua, raakaa ja kylmää bisnestä?

Lombardo kertoo asiasta pettyneenä ja järkyttyneenä virallisessa tiedotteessa omilla Facebook-sivuillaan. Seuraamme tilanteen etenemistä.

Slayerin on määrä soittaa Oulun Teatrialla pääesiintyjänä elokuun 9.-10. järjestettävällä Jalometalli-festivaalilla.

Muuta aiheeseen liittyvää

Linkkejä

https://www.facebook.com/pages/Dave-Lombardo/124433877627819?fref=ts

http://www.slayer.net/us/home

http://www.blabbermouth.net/news.aspx?mode=Article&newsitemID=186563

Slayer Provinssiin

Tero Kallio — Wed, 14 Dec 2011 06:04:56 +0000

Provinssirock on julkistanut ensimmäiset kiinnityksensä ensi kesälle. Provinssirockin joulukalenterin 14. luukusta paljastuvat Slayer, ranskalainen Justice ja Nightwish.

Provinssirockin joululipunmyynti alkoi torstaina 1.12. klo 9.00. Myyntiin tuli rajoitettu erä kolmen päivän lippuja, jotka ovat myynnissä vuoden loppuun saakka tai niin kauan kuin erää riittää. Kolmen päivän lippu myydään viime kesän hintaan, 112 euroa. Lippuja myy Provinssin nettikauppa, Rytmikorjaamo, Lippupalvelu ja Tiketti.

Provinssirockia vietetään kesäkuun 15.-17. päivä.

Muuta aiheeseen liittyvää

Linkkejä

http://www.provinssirock.fi

80-luvun pieksentää jäähallissa

Jarkko Veijalainen — Tue, 22 Mar 2011 18:30:11 +0000

Aina eleetön Mustaine

European Carnage Tour 2011: Slayer ja Megadeth
17.3.2011. Helsinki, Jäähalli

Kuvat: Nelly Tatti

80-luvun thrashin big four vihdoin soitti yhdessä viime kesänä Bulgariassa ja tälle kesällä neljän suuren yhteiskeikkoja on sovittu useammalle Sonisphere-keikalle. Suomen Sonisphere kutistui Helsiinkiin siirron myötä yksipäiväkseksi, eikä paikalle ennakko-odotuksista huolimatta ole vielä saatu ainuttakaan meganelikosta. Tätä vääryyttä paikattiin viime viikolla Helsingin jäähallissa Megadethin ja Slayerin yhteiskeikalla. Omasta mielestäni em. kaksikko on tällä hetkellä nelikon vireimmässä kunnossa, joten lähdin mielelläni jälleen kerran katsastamaan nuoruuteni suosikkeja keikalle.

Ilmeisesti koko kiertueella illan aloittaa Megadeth. Liekö syynä Slayerin tappava 80-luvun livemaine, jolloin bändi soitti kaikki muut suohon lämmittelijän paikalta. Itselleni tämä oli Megadeth-keikka numero neljä. Edellisellä kiertueella saimme nauttia lähes kokonaisuudessa 90-luvun sooloraamatun Rust in Peacen. Tälläkin keikalla kuultiin levyn kolme avainraitaa Holy Wars, Hangar 18 ja Tornado of Souls, muutoin keikka setti noudatti lähes identtisesti viime vuoden Tuska-keikkaa. Vaikka en liiemmin Megadethin viimeisimmistä levyistä pidä, Trust-viisu toimi osuvana avauksena koko keikalle. Wake Up Dead ja In My Darkest Hour ovat edelleen veret seisäyttäviä thrash-raitoja, joita ajan hammas ei onnistu nakertamaan. Tämän jälkeen vuorottelun uuden ja vanhan välillä pilasi osittain keikkakokemusta. Hivenen tarkemmin olisivat voineet miettiä settilistan järjestyksen. Sen sijaan keikan viimeinen puolituntinen oli huimaa hittiputkea joka huipentui encoren Peace Sells / Mechanix -medleyhyn.

Koko Megadeth nelikko oli armottomassa soittokunnossa ja itse Mustainen usein parjattu laulusuoritus oli sekin tiukassa iskussa. Ennen keikkaa hallilla liikkunut huhu edellisen illan lyhyestä Venäjän keikasta oli todistettavasti silkkaa nettitrollausta. Megadeth soitti vain 14 kappaletta. Niin kovassa iskussa bändi oli, että mielelläni olisi kuullut muutaman lisääkin.

King on kingi!

Myös Slayer on viime vuosina käynyt useasti Suomessa, mutta pitää muistaa, että bändi ei koskaan kultakautenaan käynyt kotimaassamme. Ensimmäistä kertaahan Slayer-huumaa koettiin vasta 1998 juhannuksena Nummirockissa. Edellisen kerran näin myös Slayerin Tuskassa 2008.

Slayer tuuttasi tuttuun tapaan käytännössä aina soitetut viisut Dead Skin Mask, Mandatory Suicide, War Ensemble sekä pakolliset merkkipaalut Raining Blood ja Angel of Death. Chemical Warfare ja Seasons in the Abyss jäivät sentään tällä kertaa soittamatta. Mukavana yllätyksenä vanhoista biiseistä kuultiin Antichrist, Black Magick ja Silent Scream.

Huolestuttavin seikka, joka on ollut jo havaittavissa useiden vuosien ajan Slayerin-keikoilla: totaalisen intensiteetin puute. Aina äärinopean kappaleen jälkeen bändi pitää taukoa tai Araya höpöttelee tuttuja mukavia yleisön kanssa, jotta jaksetaan taas soittaa seuraavat pari biisiä. Tästä syystä keikoista ei saa enää samanlaista tappavaa hurmosta vuosien takaisiin keikkoihin. Menkääpä vaikka Convergen keikalle niin tiedätte mitä tarkoitan. Tunti totaalista turpaanvetoa ja takki täysin tyhjäksi.

Onneksi sentään viimeinen vartti tuutattiin yhteen menoon. Slayerinkin tyytyi soittamaan vain 16 biisiä. Vertailuna vuoden 2008 Unholy Alliance -kiertueella Tampereella soitettiin hulppea 22 kappaletta. On siis pakko jatkaa ikuista spekulointia. Kuinka kauan ukot jaksavat soitaa? Soittotaukojen lisäksi Hannemannia tuurasi Helsingissä Exoduksen Gary Holt ja Arayakin vieraili sairaalassa kiertueen aikana. Holtille täytyy antaa täydet pisteet tuuraajan pestistä. Jeffin soolot tippuivat häneltä lähes täydellisesti ja muutenkin Gary toi uudenlaista puhtia Slayerin vakiosuoritukseen.

Kaikesta huolimatta Slayer on edelleen kova live-bändi ja aina löytyy metallidiggareita, jotka vihdoin todistavat ensimmäistä kertaa elävänä 80-luvun kovimman metallibändin. Slayerin ikuiset thrash-klassikot eivät jätä yleisöä koskaan kylmäksi.

Gary Holt tuurasi hienosti Hannemannia

Megadeth

Trust
Wake Up Dead
In My Darkest Hour
She-Wolf
Hangar 18
A Tout Le Monde
How the Story Ends
Poison Was the Cure
Head Crusher
Tornado of Souls
Sweating Bullets
Symphony of Destruction
Peace Sells / Mechanix
—————–
Holy Wars… The Punishment Due

Slayer

World Painted Blood
Hate Worldwide
War Ensemble
Postmortem
Hallowed Point
Dead Skin Mask
Silent Scream
The Antichrist
Americon
Payback
Mandatory Suicide
Temptation
————
South of Heaven
Postmortem/Raining Blood
Black Magic
Angel of Death

Muuta aiheeseen liittyvää

Iron Maiden ei unohda Sonisphereä

Kristiina Lehto — Tue, 10 Aug 2010 18:32:45 +0000

Kuvat: Nelly Tatti, Joakim Kuotesaho (HIM)

Laadukas bändikattaus antoi odottaa tämän vuoden Sonispherestä mieleenpainuvaa, mutta festarikokemuksena Sonisphere oli vieläkin enemmän. Ensin sitä todistaa rutiinilta maistuvaa Slayer-vetoa, seuraavaksi huomaa kyyristelevänsä maassa ja väistelevänsä ilmassa lentävää rojua. Vartin kuluttua teknikot pyyhkivät myrskyn murjomaa lavaa ja Maiden-fanit silmäkulmiaan. Enemmistön helpotukseksi lopussa surivat enää Mötley Crüen perässä tulleet.

Lauantai: Serj Tankian, The Cult, HIM

Aloituspäivänä Kirjurinluoto tarjoili musiikkia ja sadetta huomattavasti sunnuntaita kevyemmällä kädellä. Esiintyjälistalta karkasivat molemmat raskaamman linjan orkesterit Behemoth ja Aria, joten lauantain setit koostuivat goottirockista grungelaahaukseen.

Ensimmäisenä päälavan täyttävänä starana esiintyi Serj Tankian. Poliittisena saarnamiehenä tunnettu herra esitteli soolotuotantoaan arkisen oloisena. Radiohittejä lukuunottamatta bändi ei ollut ennestään tuttu, mutta asiantuntijat kuiskivat korviin, ettei esitys yltänyt viime kertaisen Provinssirock-vierailun tasolle. Edellisen kerran pääesiintyjän ominaisuudessa lavalle noussut solisti oli hionut esityksensä asua ja ilotulitusta myöten, mutta tällä kertaa rekvisiitta oli jätetty kotiin.

Yhtään System of a Down -rallia ei kuultu, mutta ilmeisesti vahvan soolomateriaalin takia mieheltä ei moista edes odotettu. Laulu kulki taidolla, mutta ilmeily ja silmien pyörittely sekä rasittavuuksiin asti toistetut laulumaneerit ajoivat seurueen takaisin anniskelualueelle. Serj Tankian oli kuitenkin ilmeisen odotettu, sillä aikaisen ajankohdan ja suomalaisen kulttuurin tuntien yleisön voi kehua pillastuneen täysin.

Seuraavaksi päälavalla tahkoi The Cult. Vanhat miehet yllättivät energisyydellään, ja vokalisti Ian Astbury rouhealla äänellään. Jo 70-luvun lopulla perustettu yhtye osoitti olevansa tuntematon pioneeri. Varhaiset tyylipuhtaat goottirokkarit muistivat aikanaan hehkuttaa The Cultia, mutta suurempaa huomiota bändi ei ole koskaan saavuttanut. Hitaampana ja raskaampana vetona bändi olisi nostanut punan poskille hetkeä aikaisemmin festivaalilla soittaneelle The 69 Eyesille. Niin terävästi Rain muistutti, mistä Brandon Leen hittiriffi on peräisin.

Keikalla kuultiin synkempää alkupään kamaa. Sweet Soul Sister ja Fire Womanin tulkinnoissa orkesteri otti vapauksia reippaasti, kun innokas soolokitaristi kaappasi ajoittain huomion Astburyn tulkinnalta turhankin ronskisti. Soitto kulki silti kokonaisuudessaan mallikkaasti, ja todisti vanhojen miesten hallitsevan yhä livevedot – ja nauttivan biisiensä soittamisesta. Tosin Astbury ehti kuvailla esitystään sanoilla ”a minor sexual experiment”, ja lupaili päinvastaista HIMiltä.

HIM soitti kesän ainoan keikkansa lauantain pääesiintyjänä. Sairastelu ei näkynyt Ville Valosta, vaikka huhujen mukaan mies oli kärsinyt poskiontelotulehduksesta. Lavalla nähtiin hyväntuulinen mies laukomassa ilmeisiä sisäpiirivitsejä ja esittämässä tuttuun tapaan suurimmat HIM-hitit.

Jos solistivetoinen Serj Tankian aiheutti lähinnä hymyilyä, HIM veti esiintymisellään pisteet kotiin. Bändin (valo)voima on Ville Valon karismasta kiinni, mutta silti HIM esiintyy bändinä. Perinteiset maailmantähden elkeet puuttuvat, kun bändi harppoo lavalle yhtä aikaa. HIMin ei tarvitse vakuuttaa olevansa tähti. Se on sitä.

Sunnuntai: Anthrax, Slayer, Alice Cooper, Iron Maiden

Aamun käynnisti thrash-veteraani Anthrax. Ehdin paikalle sopivasti kuullakseni Ronnie James Diolle omistetun Heaven and Hell -klassikon. Hieno ja vilunväreitä nostattava ele, mutta samalla esitys jätti kaipaamaan alkuperäistä esittäjää.

Joey Belladonnan paluu miehistöön innosti bändin soittamaan 80-luvun klassikoita. Vanhoihin tunnelmiin viritti myös taustalakanassakin komeileva Among the Living -levynkansi. Aivan yhtä komeasti ei Belladonnan laulu lähtenyt, mutta vanhojen biisien kuuleminen ensi kertaa livenä oli pelkästään mukava aloitus päivälle. Indians ja I’m the Law kuulostivat livenä raskaammilta kuin varhaiset levytykset ja lämmittelevät lauteet sopivasti Slayeriä varten.

Slayeristä jää helposti ikävä kaksinaismoralismin katku, kun vokalisti Tom Araya kiirehtii haastatteluissa oikomaan Kerry Kingin ”God hates us all” -viestiä. Kiusallista, sillä biisit ovat täyttä rautaa, ja War Ensemble pakottaa hautaamaan takinkäännöt muistin ulottumattomiin. Silti Tom Arayan esiintymisestä on pitkään jäänyt maku, että siinä perheenisä tienaa leipää pöytään. Samankaltainen rutiinilla vedetty esitys oli myös iltapäivän veto Sonispheressä, sillä monet kerrat Slayerin nähneenä keikka ei juuri edellisistä vedoista erotu. Kerry Kingin biiseillä ei kuitenkaan mennä vikaan. Reign in Blood ja Seasons in the Abyss -levyiltä löytyvät raidat pieksevät livenä tukiputket myyntikojuista. Tai vähintään keikan seurauksena, sillä Slayer veisteli myrskyn olevan tuttua heidän keikkansa jälkeen.

Slayer ehti aloittaa tauon, joka venähti trombin vuoksi muutaman tunnin mittaiseksi. Äkillinen ukkosmyrsky jyräsi Sonispheren alleen. Sään selkiytyessä päälava näytti surkealta, mutta vähäisimmiltä vaurioilta ulospäin näyttävä kakkoslava poistui pelistä kokonaan ja lähetti Mötley Crüen kotiin.

Iggy Pop nousi lavalle kitaristinsa kanssa neljän biisin ajaksi esiintymään metsämaisemaa vasten. Musiikki iski tässä vaiheessa täydellisesti, vaikka en ole Iggystä ikinä pitänyt. Saksofonin maustama I Wanna Be Your Dog kuulosti väkevältä, ja olosuhteidenkin virittämänä saattoi olla tunteikkaampi kuin varsinainen suuniteltu show.

Vielä Iggyn vedon jälkeen kyti edelleen epäilys, ettei lavalla nähtäisi enää esiintyjiä. Bruce Dickinsonin ilmestyminen lavalle nostatti tunnelmaa lupauksellaan, ettei Iron Maiden lähtisi kotiin ennen yleisöä. Dickinson lupasi täysimittaisen keikan myrskyn murjomista kamoista huolimatta.

Alice Cooper onnistui liki tyhjästä repäisemään viihdyttävän ja täysimittaisen shown. Slayerin lainakamoilla vedetty keikka tarjosi juuri riittävästi teatteria, jota ihmiset Cooperilta odottivat. Paljas taivas ja takaosan näkyvät kulissit eivät häirinneet, sillä kauhurockin veteraanissa riitti pällisteltävää. Yksinkertaisiin hittirallatuksiin perustuva setti sai lisäväriä verestä, kuolemasta ja Porin Ässät -paidasta. Alice Cooperin friikkisirkus luisuu tietoisesti komiikan puolelle, ja muistaapa mies säännöllisesti naureskella kuolematematiikan vakavasti ottavia yhtyeitä. Tosissaan äijä on tuskin ikinä shokeerannut. Mieheltä löytyi kuitenkin sen verran jokaisen tuntemia ralleja, kuten setin aloittaneet School’s out ja No More Mr. Nice Guy, ettei pelkän teatterin puolelta tarvitse keikkaan etsiä sisältöä.

Puolentoista tunnin odotuksen jälkeen Iron Maiden sai valtavan suosionosoitusten myrskyn, kun lavan takaosaan rakennettu tähtitaivas paljastui yleisön puolelle. Keikan alkaessa lava lainehti edelleen vedestä, ja Bruce Dickinson löysi itsensä makaamasta selällään lavalla. Miehen riehuminen ei tästä kuitenkaan hidastunut, vaan solisti tarvitsi jälleen useamman tason juoksuradalleen.

Maiden veti 2000-luvun eeppisempää tuotantoaan reippaalla kädellä. Tulevalta levyltä soitettu El Dorado kuulosti vakuuttavasti itseltään, vaikka aivan terävimpään kärkeen ralli ei tule kuulumaan. Rautaneidon keikan loppupuolella massiivinen sumu peitteli hitaasti Kirjurinluodon alleen. Fear of the Darkin aikana sakea sumu hautasi lavan kokonaan, ja sumun takaa hehkuvat valot korostivat biisin voimaa. Lopulta vanhat klassikot kuten The Number of the Beast ja Hallowed Be Thy Name muistuttivat, että tapahtuman kirkkain tähti loistaa, vaikka taivas putoaisi niskaan.