Sympaattisen kaupunkifestivaalin jäljillä – Iceland Airwaves 2012, osa 1

Pienen reykjavikilaisen sisäpiirin viikonlopputapahtumana alkanutta Iceland Airwaves -festivaalia juhlittiin totuttuun tapaan taas loka- ja marraskuun vaihteessa. Airwaves osoittautui täysin maineensa veroiseksi rakastettavaksi tuoreen musiikin juhlaksi, eikä napakympin keikoista ollut pulaa. Toisaalta suosion rajat alkavat tulla vastaan.

Reykjavikin lukuisiin pieniin kuppiloihin, teattereihin, keikkapaikkoihin, konserttisaleihin, ravintoloihin, pubeihin, kirkkoihin ja majataloihin levittäytynyt viiden päivän festivaali tarjoili huikean määrän keikkoja: off venue -keikat mukaan laskettuna yli 700 esitystä viidessä päivässä. Tilkkutäkkiä muistuttanut ohjelmakartta oli aluksi haasteellinen, mutta niin kiehtova, että olisin halunnut pystyä olemaan kymmenessä paikassa samaan aikaan. Välimatkat paikkojen välillä osoittautuivat todella lyhyiksi, ja ihannetilanteessa keikkapaikkaa voisi vaihtaa kuin ulkoilmafestivaaleilla lavaa. Todellisuus on kuitenkin toinen.

Koska islantilaiset haluavat luonnollisesti nähdä ulkomaista musiikkia, kun heille sitä runsaasti suodaan, etenkin muualta tulevien esiintyjien kohdalla jonot paisuvat järisyttäviksi, minkä vuoksi tapahtumasurffailu on lähes mahdotonta. Luonnollisesti kaikki kiinnostavimmat kansainväliset yhtyeet eivät esiinny samoissa paikoissa, vaan on ripoteltu ympäri kaupunkia eri ihmisten jonotettaviksi. Jos aikatauluista on ympyröity joku pakollinen nähtävä, on suositeltavaa mennä tapahtumapaikalle jo ennen ensimmäisen esiintyjän aloittamista. Olen pitänyt suomalaisia kärsivällisenä kansana, mutta totesin löytäneeni vielä sisukkaamman porukan, kun punaposkiset islantilaiset rynnivät sisään tapahtumapaikkoihin iloiten, kuinka tällä kertaa tuli jonotettua vain kolme tuntia – niin kylmässä viimassa, jollaista suomalainen ei voi kuvitellakaan.

Omaan suosioonsa kaatuvien iltatapahtumien ehdoton pelastaja ja koko festivaalin erinomaisin juttu on sen laaja off venue -ohjelma. Hetkessä loppuunmyydylle festivaalille jäi moni kaipaamaan lippuja, mutta katkerana ei heidänkään tarvinnut jäädä katsomaan muiden hauskanpitoa, sillä kaupungin loputkin kuppilat oli lavastettu viikon ajaksi esiintymiskäyttöön. Keikoille pääsi ilman festivaaliranneketta ja tarjonta oli niin runsasta, että keskipäivälläkin sai juoksennella paikasta toiseen. Illalla virallisten festarikeikkojen alkaessa oli saattanut jo nähdä 12 erinomaista keikkaa, ja olla niin uuvuksissa niistä, että olisi jo tehnyt mieli kotiin nukkumaan – tai jatkaa sympaattisten off venue -keikkojen katselua virallisten tapahtumien sijaan.

Mahtavimman elämyksen festivaali tarjoaa siis ulkomaiselle lipunostajalle, joka on kiinnostunut erityisesti islantilaisesta musiikista. Kiinnostavien jenkki- tai brittibändien vuoksi festareille ei kannata lähteä, vaan napata ne bändit jossain muualla. Iceland Airwavesin esiintyjistä 75% tuli tänä vuonna Islannista, mikä mahdollisti monipuolisen dippautumisen islantilaiseen musiikkikulttuuriin. Loppuneljännes esiintyjäpaikoista oli jaettu niin monen maan kesken, ettei sormet riitä laskemiseen. Myös valtiorajoja rikkovia kollaboraatioita festivaaleilla esiintyi useampia.

Tämän syksyn Iceland Airwavesin esityksien summaaminen onkin aikamoinen haaste. Ensimmäiseen festarikokemukseeni Reyjkavikissa mahtui yhteensä 51 keikkaa – lukuisia huippukohtia sekä Islannista että sen ulkopuolelta tulevilta yhtyeiltä. Maininnan arvoisiakin keikkoja viiteen vuorokauteen mahtui kymmeniä, mutta festarireportaasiini poimin ainoastaan ne napakympin kokemukset, jotka pitävät huolen siitä, että palaan festivaaleille ensi vuonnakin.

M-Band

M-Band

KESKIVIIKKO 31.10.2012

Festivaalin off venue -ohjelma oli alkanut epämääräisissä merkeissä, koska Sandy-hurrikaani ja burnoutit olivat sekoittaneet aikataulua niin etteivät järjestäjätkään olleet perillä kaikesta. Paikallisen diner-henkisen ruoka- ja juomaravintolan sisäpihalta löytyi iso paviljonki, ja sen päädystä matala lava, jolle Vacationerin sijaan nousikin reykjavikilainen yhden miehen M-Band. Yhdysvaltalaisveijareita ei jäänyt kuitenkaan ikävä, sillä Hörður Már Bjarnason sai aikaan maagisen tunnelman sisäpihalle. Lehdet leijailivat lavan lasikatolla, kun hoikka normaalinnäköinen mies väänteli kaksin käsin nuppeja, lauloi enkelin äänellä ja tanssahteli moderatmaisen musiikkinsa tahtiin. Erityisesti hymyn nosti korviin välispiikki, jossa Bjarnason kertoi esiintyvänsä ensimmäistä kertaa niin suurelle yleisölle – siis noin 80 hengelle. Se loi festivaalista sympaattisen kuvan, vaikka nähtynä oli vasta kaksi keikkaa.

Lisää iloisia yllätyksiä löytyi muista pienistä kuppiloista. Koska etukäteen suosittelemani Hanne Kolstøkaan ei päässyt nousemaan Hressón lavalle, oli aika juosta Kaffibarinniin katsomaan toista tärppiäni Gang Relatedia. Pienen puutalopubin alakerran ahtaassa nurkassa esiintynyt nelihenkinen yhtye paljastui livenä odotettua rajummaksi, vaikka 60-lukulaiset kauniit harmoniatkin yhtyeen rantarokissakin välähtelivät. Bändi häsläsi lavalla biisien välissä, ja kynttilöillä valaistu tunnelmallinen esiintymispaikka korosti entisestään kaupunkifestivaalin lämmintä tunnelmaa. Sympaattisuus ei suinkaan siihen päättynyt, sillä Bar 11:n kellarilavalle nousi kanadalainen Cousins. Trio oli kutistunut vain vaaleansinissä farkuissa ja lippiksessä kitaraa vinguttaneeseen mieheen, joka myös polki myös bassorumpua ja lauloi. Nirvana-trubaduurilta kuulostaneen yhden miehen esitys vaikutti lavalta kuitenkin kokonaiselta bändiltä, ja pursusi lapsen riemua. Hymykuopat painuivat itselläkin yhä syvemmälle poskiin.

Cousins

Cousins

Avauspäivän varsinaiseksi keikkapaikaksi valikoitui Iðnó, jossa vietettiin Morr Music -iltaa. Esiintyjäkaarti koostui islantilaisen musiikin tulevaisuuden lupauksista sekä jo paikkansa vakiinnuttaneista kansallisista vientivalteista. Myös jono oli sen mukainen, mutta kansa tiesi, mitä kannattaa odottaa. Illan keikat olivat toinen toistaan vakuuttavimpia, mutta kohokohdaksi nousi Seabear-yhtyeestä tutun Sindri Már Sigfússonin Sin Fang -yhtye, jonka jäsenistöstä löytyy myös lämppärinä toiminut Sóley. Odotin huomattavasti “islantilaisempaa” kilkuttelua ja nössöilyä, mutta lavalla olikin asennetta tihkunut yhtye, joka toi mieleen Bright Eyesin, Sufjan Stevensin ja Teiturin sekoituksen. Yleisö hurrasi mielipuolisesti, kun yhtye näppäili Clangour & Flutes -hitin ensimmäiset soinnut. Siinä kohtaa saavutettiin sellainen hurmos, mitä paremmaksi edes illan pääesiintyjä FM Belfast ei kyennyt laittamaan, vaikka tanssilattia aaltoilikin bilebändin aikana hyppivän yleisön liikkeestä.

Lue raportin seuraavasta osasta festareiden kahdesta seuraavasta päivästä.

Sin FangSin FangSindri EldonGang Related

Mahdollisesti jotain samankaltaista