Suomirock 2015: Lasten Hautausmaa, Pää Kii, Teksti-TV 666 ja Nousiainen häikäisevässä vedossa

Suomirock 2015
Tampere, Klubi ja Pakkahuone
12.9.2015

Miltä kuulostaa suomirock vuonna 2015? Pelkkiä myyntilistoja ja radion tarjontaa tutkailemalla kenties aneemiselta, mutta pinnan alla kytee paljon hyvää. Klubin ja Pakkahuoneen saleihin levittäytynyt Suomirock 2015 -tapahtuma esitteli kahdeksan tämän hetken keskeisintä suomalaista rockyhtyettä, joiden valinnasta olivat vastanneet Soundin Tero Alanko ja Klubin ohjelmapäällikkö Tero Viikari.

Aikatauluongelmista johtuen illan ensimmäinen esiintyjä Nicolas Kivilinna jäi kokematta, samoin jäi näkemättä alkuosa Jukka Nousiaisen setistä. Ei tosin tarvitse olla kuin hetki samassa tilassa ymmärtääkseen Nousiaisen suuruuden. Se syntyy karismasta, rupisesta kitarasta ja sen suoltamista valloittavista sävelistä. Välispiikkejä myöden rennon armoton veto.

Teksti-TV 666 on noussut ryminällä parrasvaloihin. Pakkahuoneen suuremmat puitteet sopivat ryhmälle Klubia paremmin: kun lavalla on parhaimmillaan viisi kitaristia ja äänenpaine sen mukainen. Kotioloissa tekstareiden junnaus ei ole vielä temmannut mukaansa, mutta livenä tilanne on tyystin toinen. Yhtyeen hypnoottiseen poljentoon saattoi upota ja siinä sivussa menettää ajan tajun.

Tekstaripoppoon jälkeen settinsä hieman myöhässä aloittanut Hopeajärvi sai epäkiitollisen tehtävän ylläpitää illan hurmosta – ja epäonnistui siinä. Ryhmä sai eturivin joraamaan, mutta pölhöillä sanoituksilla varustetut kappaleet törmäsivät rokkipoliisin suojakilpeen. Yhtyettä ei voinut ottaa täysin vakavasti, mutta se ei ollut myöskään riittävän hullu – kuten esimerkiksi Sydän, Sydän aikoinaan – tekemään mielenpainuvaa vaikutusta.

Parannusta saatiin pian, kun Pää Kii asteli Pakkahuoneen lavalle. Tanakasti vedetty punkrock upposi kuulijakuntaan, samoin kuin virvokkeet Teemu Bergmanin kurkkuun. Ilmoituksensa mukaan pian Amerikan turneelle suuntaava yhtye soitti läpi liki koko eponyymin debyyttilevynsä ja Just niin kuin Elvis -sinkkunsa, mikäli vasurilla hutaistu improvisaatio mukaan lasketaan. Kun mukaan kohkaukseen heittää epäkorrektit vammaisvitsit, lopputuloksena on sopivan räkäinen mutta ammattitaidolla tuupattu setti, jonka soisi kelpaavan myös rapakon takana.

Ilman taukoja vedetty ilta jatkui taas Klubin puolella. Porilainen suomirockia veivaava Saijaa Saijaa oli jäänyt vain nimitutuksi, joten odotukset eivät olleet ylimitoitetut yhtyettä kohtaan. Hieman nihkeästi käynnistynyt keikka kasvoi loppua kohden mentäessä uudelle tasolle. Suomirockin lisäksi soitto karkasi postrockaaviin sfääreihin, ja sehän maistui. Vaikka kuuntelu-urakkaa riitti, keikka tuntui loppuvan jopa turhan varhain.

Olen aina pitänyt Ristosta. Muistan alkuaikojen keikan, jolloin yleisöä oli nippa nappa kahden sormin laskettava määrä. Tyrmistys oli melkoinen, kun rillipäinen ja hontelo Risto Ylihärsilä asteli koskettimiensa taakse ja muuttui silmänräpäyksessä nörtistä demoniseksi olennoksi.

Vuodet ovat vierineet, ja tieto Riston livekunnosta on saavuttanut harvojen sijaan massat – ja aiheesta. Pakkahuoneella vanha suosikki vaikutti kuitenkin väsähtäneeltä.

Osa Riston viehätystä on ollut taajaan vaihtuvat sovitukset, mikä on pitänyt soittajat alati varpaillaan. Pakkahuoneella sovitukset tuntuivat innottomilta ja yksipuolisilta: koneen tuottama matalataajuusmöykkä söi nyanssit ja jätti muun yhtyeen roolin turhan vaatimattomaksi. Ennen monipuolisesta ja äkkiväärästä yhtyeestä oli tullut lavalla monotoninen ja puiseva. Riston kohdalla rima on poikkeuksellisen korkealla, mutta tällä kertaa ylitys ei ollut edes lähellä.

Siinä missä Risto on jo konkari, on Lasten Hautausmaa vasta uransa alussa. Yhtyeen esiintymisessä on käsinkosketeltavaa riemua, sitä jotain mitä rutiinin tuoma varmuus ei ole vielä tappanut. Olkoonkin, että yhtyeen jäsenillä riittää taustaa muissakin yhtyeissä.

Illan avasi Pudasjärven ufo. Esikoislevyltä (valitettavasti) tiputettu, mutta aiemmalta EP:ltä löytyvä raita rokkasi komealla tavalla. Sama komea meno jatkui läpi koko keikan. Livetilanteessa lyömättömäksi keikkaralliksi osoittautunut Susien lauma loisti kenties kirkkaimpana helmenä. Kurt Cobainin parhaiten tunnetuksi tekemä kansanlaulu In the Pines on taipunut yhtyeen käsissä muotoon Tyttöni. Osuva lisä reperutaariin.

Vaikka soittamassa oli useita mielenkiintoisia, nousevia bändejä ja liput olivat kohtuuhintaiset, olisi yleisöä mahtunut sisään enemmänkin. Muutamasta nillityksestä huolimatta onnistunut ilta, jonka ansiosta loputtomalle hankintalistalle päätyi vain lisää musiikkia.

Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat, Olli Koikkalainen