Steel Mammoth : Nuclear Rebirth (2011) – Uhon ytimessä

Steel Mammoth : Nuclear Rebirth (2011)
(Full Contact / Karkia Mistika Records)

Viidennellä albumillaan porilainen, suomalaista uuden aallon heavy metallia runnova Steel Mammoth puhkuu primitiivistä raivoa. Tiuhalla julkaisutahdilla albumejaan suoltanut ryhmä latasi loppuvuodesta tiskiin lyhytkestoisen LP:n mittaisen paketin vihaisen raskasta, mutta samalla kulmikasta metallitavaraa.

Uljaat hevimelodiat loistavat Steel Mammothin musiikista poissaolollaan, ja täysin tarkoituksellisesti. Nuclear Rebirthillä Juicyferin äärimmilleen pelkistetyt kitarariffit raastavat ja rumpali Masterator hakkaa biisit läpi suorasukaisen murskaavasti. Kaiken kaahauksen seasta korvaan tarttuu toisaalta myös piristäviä, kokeelliseen ja vaihtoehtoiseen rockiin viittaavia elementtejä; kieroja kitarakuvioita ja rumpurytmejä, joita perinteisessä heavy metallissa on totuttu kuulemaan äärimmäisen harvoin. Ihmekö tuo, kun Juicyfer (Circlen Jussi Lehtisalo) on yhtenä päävelhona vastuussa yhtyeen sävellystyöstä.

Albumin avaava Nightmare Ad Nauseam avaa pelin tylyllä HC-ruhjonnallaan, ja tulos kuulostaakin siltä kuin Terveet Kädet lataisi kurkkuusi nyrkillisen likaista ja rottaniittistä thrash-metallia. Avauksen jälkeen biisien tempot hidastuvat, ja se hurjin vimma laantuu turhankin yksitoikkoiseksi standardiheviksi ja hardrockailuksi, vaikka sopivasti kieroon kasvanutta yhtyeen musiikki onkin. Avausraitaa seuraava Sleep Possession kuulostaa lähinnä kuin vuoden ’85 Celtic Frost veivaisi George Thorogoodia. Hate Medicine Luciferin kaahauksesta taas tulee mieleen Zeke. Warrior of Nothing vuorostaan piiskaa erittäin kiivaalla vauhdilla ilmoille 80-luvun speed- ja death-metallin mädännyttä kiimaa.

Mm. Circlen ohella genrensä New Wave of Finnish Heavy Metal otaksutusti pilke silmäkulmassa luonut Steel Mammoth on visionäärinen ja mustan satiirinen yhtye, mutta musiikilliselta anniltaan melko kömpelö. Pahimmillaan albumin biisit ovat välttävistä aineksista kasattuja riffinippuja, kuten The Dark Behind the Dark ja albumin nimikkobiisi. Nuclear Rebirthin biisit ovat kauttaaltaan kestoltaan alle 3-minuuttisia, mutta luonteeltaan paikoin hyvinkin erilaisia keskenään, mistä johtuen pari niistä jää irrallisiksi albumikokonaisuudesta. Laulaja Garfield Steelin (Ville Pirinen) yksiulotteinen, rallienglantimainen rääyntä laskee myös osaltaan kokonaisuuden tasoa.

Tämän päivän mittapuulla mitattuna Steel Mammothin ilmaisu on enemmänkin raskaan vaihtoehtorockin, grungen ja HC:n sekoitusta kuin heviä tai metallia. Kappaleiden sanoitukset pysyttelevät perinteitä kunnioittaen metallin säälimättömiä kliseitä kierrättävässä hornankattilassa, josta pari vuosikymmentä sitten on jo ammennettu kaikki ammennettavissa oleva. Erona on vaan se, että Steel Mammoth vetää kliseet kauttaaltaan yli ja kieroon potenssiin kymmenen. Albumin pelkistetty, raaka ja hieman suttuinen miksaus tukevat kokonaisuutta hyvin. Steel Mammothin ilmaisussa historian uudelleenkierrättäminen on olennainen osa yhtyeen yleisilmettä ja viehättävyyttä, ja porilaiseen pähkähulluuteen yhdistettynä se onkin juuri vaikuttavinta yhtyeessä.

Steel Mammothin rautainen asenne ja tinkimättömyys antavat kuitenkin odottaa siltä iskevämpää lopputulosta. Yhtyeellä on näkemystä, uhoa ja vimmaa vaikka muille jakaa, mutta toteutuskeinot loppuvat siltä välillä auttamattomasti kesken. Järisyttävämpää mammutin paluuta odotellessa.

3/5

 

Mahdollisesti jotain samankaltaista