Speedwolf : Ride With Death (2011) – Vanhassa vara pahempi

Denveristä rymyävä HC-punkilla maustetun speed metallin airut Speedwolf tulee ja roiskauttaa Ride With Death -debyytillään vanhan liiton soppaa silmille niin että näköä haittaa pitempäänkin. 2008 perustetun, aiemmin yhden EP:n, singlen ja splittilevyn julkaisseen yhtyeen ensialbumi on upea trippi takaisin 80-luvun alkupuoliskolle, jolloin Iron Fistin, Kill ’em Allin, Black Metalin ja Fistful of Metalin kaltaiset pikametalliteokset näyttivät tietä hevin muuntautumisessa NWOBHM-raskasrokkailusta punkimmaksi, vaarallisemmaksi ja nopeammaksi kuin koskaan tätä aiemmin.

Jo alkumetreiltä lähtien Ride With Death ottaa kuulijalta luulot pois. Vokalisti Reed Bremmer karjuu ja mylvii maskuliinisen uhmakkaasti nuorta Lemmy Kilmisteriä ja English Dogsin Pete “Wakey” Wakefieldiä muistuttavalla laulutyylillään, ja se tyylihän istuu tähän pakettiin kuin känninen kiukaalle.

Speedwolfin musiikillinen ilmaisu perustuu nuorten, vittuntuneiden miesten alkukantaiseen vimmaan ja aggressiivisuuteen, jonka aineksista syntyneestä, hyökkäävästä punkkimetallista on kaikki tarpeeton riisuttu pois. Speedwolfin kappaleiden ytimen muodostavat jenkkiläiselle alkuaikojen speed metallille, HC-punkille ja rankemmalle uuden aallon brittimetallille ominaiset, nopeat sahausriffit, jotka kirskuvat ilmoille vaarallisesti ja anteeksipyytelemättä.

Yhtyeen nimikkobiisi Speedwolf avaa pelin samaisella asenteella ja meiningillä kuin Metallican Hit The Lights Kill ’em Allin aikanaan. Yksi tyylipiste vauhtisuden farkkuliivien taskuun kilahtaa heti sen avatessa debyyttilevysä nimikkobiisillään, mikä taas ennen kiitoon lähtöä starttaa maksimaalisella, kaikista soittimista irti saatavalla rymistelyintrolla. Speedwolfin debyytillä kappaleet eivät ehkä sävellystyönä yllä aivan Kill ’em Allin tasolle, mutta samalla suoruudella, valtavalla energialla ja nuoruuden innolla ladattuna albumikokonaisuutta on helppo verrata kyseiseen thrash ja speed metallin kulmakiveen. Speedwolfin soiton presenssistä haistaa nimensä mukaisesti mullan, pölyn, petrolin, veren, hien ja hauskanpidon, joita tämän tyylisuunnan musiikki vaatiikin toimiakseen.

Kappaleiden nimet puhuvat puolestaan: Out on Bail, I Am the Demon, Time to Annihilate, I Can`t Die, Hell & Back sekä Denver666. Heviposeeraamiselle ja pateettiselle keimailulle ei Speedwolfin luolassa ole henkistä tilaa. Yhtye on piilottanut tuotokseensa onnistuneesti hersyvää itseironiaa, eikä se ota itseään ryppyotsaisen vakavasti. Niskat moshauksesta helläksi saava Death Ripper on yksi kuluneen vuoden kovimpia metallibiisejä. Kappale lainaa melko suoraan Metallican Whiplashia, mutta yhtälailla se myös vetää vertoja sille. Erona näiden teosten välisessä toteutuskonseptissa on oikeastaan vain se, että Speedwolfin rumpali Ritchie Tice on vähintään sata kertaa tiukempi pikametallirumpali kuin se otsalta kaljuuntuva, yliarvostettu tanskalainen huitoja nuoruuden päivinäänkään.

Lähimpiä vertailukohteita Speedwolfin musikille ovat Zeke, vanha Venom ja Motörhead sekä HC-pioneerin G.B.H.:n myöhemmät ajat. Speedwolfin ruhjovuus, likaisuus, päällekäyvyys ja estoton kiima tekevät selkeän pesäeron kaiken maailman volbeateihin ja hardcoresuperstareihin olemalla aidosti rankka, laskelmoimaton, tinkimätön, itsepäinen ja ennen kaikkea ROCK ja METAL.

Pitkän linjan hevipunkkarin risaa sielua lämmittää etenkin Speedwolfin fyysinen soittotyyli, jossa kitarat räimivät ja jyystävät nopeita, rujoja riffejä kiivaan rumputulen iskiessä musiikin tajuntaan ja voimalla siitä läpi. Yhtye soittaa levyllä aidon kuuloisesti, eikä studiossa ohjaksiin ole päästetty modernia äänialan ammattilaista klikkeineen, triggereineen ja tietämyksineen optimaalisista soundeista. Tämä levy haistattaa suoraselkäisellä kasarimeiningillään pitkät modernille studiohifistelylle ja kliinisyydelle, mikä ei suinkaan tarkoita sitä että levy olisi huonosti tuotettu edes nykypäivän standardeitten mukaan.

Tekipä taas mieli opetella soittamaan sähkökitaraa säröllä ja mahtua vanhaan, bändimerkeillä ja rintanapeilla vuorattuun farkkuliiviin. Speedwolf on pahaa tavaraa ja erittäin tervetullut rähisijä nykypäivän ylituotetun mutta voimattoman metallimusiikin kentälle. Speedwolf onkin niitä harvoja uusia, uskottavia hevibändejä, ja se on paljon se.

4/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista