Slipknot ja Suicidal Tendencies haistattivat pitkät feikkiydelle

Slipknot
Suicidal Tendencies
Hartwall Arena, Helsinki
18.1.2016

Muistan lukeneeni joskus vuosituhannen vaihteessa Soundista uudesta jenkkibändistä, jonka keikoilla meno yltyy niin brutaaliksi, että sen jäsenetkin suurin piirtein pahoinpitelevät toisiaan lavalla ja oksentelevat kivusta ja ahdistuksesta. Noihin aikoihin kuittasin moisen lähinnä olankohautuksella: tällaisella oheistarinalla ja mystisillä maskihahmoilla yritetään näemmä myydä seuraava keskinkertainen nu metal -bändi ahdistuneelle nuorisolle.

Aika pian kävi selväksi, että toisin kuin niin moni muu nu metal -akti, Slipknot oli tullut jäädäkseen eikä se feikannut ainakaan pahasti. Bändiä ei voi myöskään lokeroida ahtaasti vain yhteen genreen, vaan siitä on kasvanut eräänlainen sillanrakentaja perinteisen shock rockin ja uuden polven metallin välille. Konsepti toimii ja houkuttelee puoleensa jatkuvasti uutta fanipohjaa. Hartwallillekin saapui pakoon kylmää arkea noin 6 000 slipknotistia, joista huomattava osa oli parikymppisiä tai sitä nuorempia.

Helsingin pimeys ja paukkupakkaset kaikkosivat mielestä viimeistään sillä hetkellä, kun lämppäri Suicidal Tendencies puhkui lavalle pienen ydinlatauksen verran energiaa ja Kalifornian lämpöä. Illan pääaktin tavoin myöskään ST ei ole juuri kumarrellut kuvia tai arvostelijoitaan, vaan se on tallannut ylpeästi omia polkujaan ja rikkonut genrerajoja jo yli kolme vuosikymmentä.

Kolmisen varttia vetänyt Suicidal Tendencies oli kaikkiaan varsin viihdyttävä ja sai kansan pogoamaan heti kättelyssä. Myös mukavankokoinen pittirinki lähti pyörimään jo melko varhaisessa vaiheessa ilman erilliskehotusta. Toki bändi myös yllytti parhaansa mukaan porukkaa riehumaan. Esimerkkiä näytti etenkin bändin ainoa alkuperäisjäsen, laulaja Mike ”Cyco Miko” Muir, joka hosui hullun lailla edestakaisin pitkin lavaa koko keikan ajan ja ehti lopuksi piipahtaa yleisön puolellakin.

Hittipitoista settiä värittivät Muirin saarnamaiset välispiikit pääasiassa siitä, kuinka tärkeää on tehdä elämässään juuri sitä, minkä kokee tärkeäksi, vaikka muut koettaisivat kuinka patistaa toiseen suuntaan. Asiaahan mies toki jauhoi, mutta olisi se tullut kyllä selväksi vähemmälläkin paasauksella. Eivät Muirin spiikit silti pahemmin tunnelmaa latistaneet, sillä biisit rullasivat mainiosti eikä laulupuolessakaan ollut motkottamista.

Suicidal Tendencies Helsingissä 18.1.2016:
1. You Can’t Bring Me Down
2. Ain’t Gonna Take It
3. Possessed To Skate
4. Subliminal
5. Who’s Afraid?
6. Cyco Vision
7. How Will I Laugh Tomorrow…
8. Pledge Your Allegiance

ST:n vedon jälkeen lava kätkeytyi punaisen esiripun taakse. Viimeisenä biisinä ennen sen laskeutumista ämyreistä kuultiin, tuskin aivan sattumalta, David Bowien Ashes to Ashes; edesmenneen poppineron kasvothan on tatuoitu Bowie-fanina tunnetun Slipknot-solisti Corey Taylorin käsivarteen.

Liekö syynä sitten Bowien ja Lemmyn (jonka ystäviin Taylor on kertonut lukeutuneensa) kuolemat vai mikä, mutta Slipknotin lavashow oli tällä kertaa yllättävän rauhallinen. Toki isoimman riehumisen on voinut karkottaa myös äijien ikääntyminen, viime vuosien muutokset kokoonpanossa tai kitaristi Mick Thomsonin niska, joka vaurioitui viime vuonna velipojan puukoniskusta.

Eipä sillä, että olisin mikään erikoistehosteiden tai temppuilun ylin ystävä, mutta jotenkin sitä silti odotti, että nimenomaan Slipknotin keikalla tapahtuisi jotain erityistä. Mutta ei: Hartwallilla ei nähty yhtä ainutta pyroa eikä ilmassa ollut edes sitä bändin jossain vaiheessa hehkuttamaa poltetun kamelinpaskan katkua. Huimimmat temput taisi esittää dj Sid Wilson, joka loikki pariin kertaan korkeiden rumputelineiden vierestä alas metallilavalle varsin vauhdikkaasti. Vastaavissa loikissahan hänen väitetään murtaneen joskus molemmat kantapäänsä.

Kun muu häröily jäi vähemmälle, päähuomio keskittyi siihen tärkeimpään eli itse musisointiin (ja ahdistavaa tunnelmaa tukeneisiin taustavideoihin). Tarjolla oli melkoinen nostalgiatrippi, sillä biiseistä peräti kymmenen oli peräisin yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Mikäli setlist.fm-sivustoa on uskominen, Iowa-levyn I Am Hated kuultiin nyt livenä ensimmäistä kertaa ikinä. Taylor vihjaisi myös, että bändi aikoo juhlistaa Iowan 15-vuotisuutta muutoinkin tänä vuonna.

Vanhojen kiekkojen lisäksi näyttävästi esillä oli Slipknotin tuorein pitkäsoitto .5: The Gray Chapter. Myös sen biisit tuntuivat olevan kiitettävästi porukan hallussa, kuten myös pitissä remuamisen jalo taito. Heti illan avausbiisin The Negative Onen soidessa meininki yltyi permannon etuosissa niin aggressiiviseksi, ettei tällaisella vanhalla pierulla ollut mitään mahdollisuuksia jäädä sinne hosumaan kamera kourassa. Ja hyvä niin: paraatipaikat kuuluvatkin ehdottomasti tosifaneille.

Yleisön tavoin bändi suoriutui illasta puhtain paperein: harvemmin soitetut vanhat kappaleetkin kulkivat mallikkaasti, eikä Taylorin lauluääni pettänyt missään vaiheessa. Laulaja myös kiitteli useaan otteeseen vilpittömän oloisesti yleisöä, jota hän kutsui tuttavallisesti nimellä ”my fucking family”. Samainen perhe myös totteli Taylorin perinteistä istumiskäskyä Spit It Out -päätösrallissa lähes täydellisesti.

Puolitoistatuntisen keikan aikana selväksi kävi sekin, että Slipknot aikoo ehdottomasti palata Suomeen. Ja mikäpä siinä, kun kysyntä ja tarjonta vastaavat näinkin aukottomasti toisiaan.

Slipknot Helsingissä 18.1.2016:

1. The Negative One
2. Disasterpiece
3. Eyeless
4. Skeptic
5. I Am Hated
6. Killpop
7. Dead Memories
8. Everything Ends
9. Psychosocial
10. Wait and Bleed
11. Duality
12. The Devil in I
13. Metabolic
14. (sic)

———–
15. Surfacing
16. Left Behind
17. Spit It Out

Teksti ja kuvat: Olli Koikkalainen

Edit 20.1: Lisätty raportit ja päivitetty ST:n settilistaa.