Sinfoniasta jazzin kautta humppaan – Tältä kuulostaa uusi Nightwish

Nightwish-fanien kieli pitkällä odottaman Imaginaerum-levyn julkaisuun on aikaa vielä kiusallisen pitkältä tuntuvat seitsemän viikkoa. Piinaa on lisännyt se, että bändi on pitänyt visusti liinat kiinni, eikä julkisuuteen ole päästetty vielä yhtä ainutta maistiaista. Noise.fi pääsi ensimmäisten joukossa ennakkokuuntelemaan tulevan Nightwish-kiekon Tuomas Holopaisen ja bändin muiden kundien johdolla legendaarisella Finnvox-studiolla Helsingin Pitäjänmäessä.

75-minuuttinen Imaginaerum on yleisilmeeltään selvää jatkoa Dark Passion Playlle:  sinfoniset elementit ovat vähintään yhtä isossa roolissa, tarinoita ja musiikillisia vaikutteita on haalittu jälleen samoilta suunnilta niin fyysistä kuin mielikuvituksenkin maailmaa ja kansitaiteen sävyissäkin on runsaasti tuttuja piirteitä. Nightwish kuulostaa nyt myös vielä entistäkin enemmän elokuvamusiikilta, mitä se on hakenutkin tietoisesti, sillä bändiltä on tulossa ensi vuonna niin ikään Imaginaerum-niminen elokuva, joka perustuu uuden levyn materiaaliin.

– Leffan kuvaukset saatiin valmiiksi lokakuun alussa ja ensi-ilta on näillä näkymin huhtikuussa 2012, Holopainen kertoi Finnvoxilla.

Elokuvasta saateneen lisätietoja ensi vuoden puolella, mutta marraskuun lopussa ilmestyvään levyyn sai jo nyt jonkinlaisen ensituntuman. Kaikki musiikin tallentamisen mahdollistavat välineet kerättiin tosin ennen levyn kuuntelua eikä promokopioitakaan ollut vielä saatavilla, mutta tältä Imaginaerum vaikutti yhden kuuntelun perusteella:

1. Taikatalvi: Levy alkaa soittorasian hiljaisella soitolla, joka saa vähitellen taustalleen sinfoniaorkesterin ja Marco Hietalan hempeää suomenkielistä laulua. Ensimmäiset sanat ovat: “Lapsistain rakkain tää näyttämö on”. Kappale on hyvin elokuvamainen ja toimiva intro koko levylle.

2. Storytime: Nopea ja raskas sinkkubiisi, jossa on selvää hittiainesta. Anette Olzon lirkuttelee viettelevästi, ja sinfoniset elementit kasvattavat kappaletta loppuun asti.

3. Ghost River: Alun ja lopun kitarakuvio muistuttaa vahvasti Van Halenin Ain’t Talkin’ ’bout Love -hittiä, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Nimensä mukaisesti tunnelma on aavemainen, kun Hietala ja Olzon laulavat vuorotellen teatraalisesti ja lapsikuorokin pääsee ääneen.

4. Slow, Love, Slow: Todellinen yllätysveto, sillä biisi on silkkaa yökerhojazzia! Taustalla soivat tunnelmallinen piano ja jazz-puhaltimet, ja fiilis on jotenkin unenomainen. Hietala ja Olzon duetoivat kauniisti.

5. I Want My Tears Back: Popahtava menosiivu, jonka säkkipilli- ja kelttimusiikkielementit palauttavat tunnelmat edellisen levyn Last of the Wilds -instrumentaaliin. Takuulla toimiva keikkabiisi, jossa Olzon osoittaa äänialansa riittävän myös korkealta laulamiseen.

6. Scaretale: Levyn mielenkiintoisin ja kenties onnistunein biisi, jonka tunnelma on hyvin kauhuleffamainen. Kovaa jyräävässä kappaleessa on monia kerroksia, jotka ovat toinen toistaan yllättävämpiä. Hienointa antia on vahvasti Finntrollilta kalskahtava humppasinfoniaosio.

7. Arabesque: Tuhannen ja yhden yön tunnelmia tarjoava instrumentali, jossa kuullaan myös eksoottisia itämaisia vivahteita.

8. Turn Loose The Mermaids: Kaunis ja melko rauhallinen välipala. Puhaltimet ovat taas vahvasti esillä, ja kansanmusiikin poljentoakin on tarjolla viuluineen ja viheltelyineen.

9. Rest Calm: Raskasta junttaheviosastoa, jossa Hietalan laulu kuulostaa varsin samalta kuin Tarotin biiseissä. Kertosäe on yllättävänkin rauhallinen rankkaan alkuun nähden. Lopussa biisi toistaa turhan paljon itseään ja muuttuu aavistuksen puuduttavaksi.

10. The Crow, The Owl And The Dove: Olzon ja Hietala hempeilevät akustisen kitaran sävyttämässä duetossa.

11. Last Ride Of The Day: Raskas ja jyräävä biisi, jonka rallatteleva kertosäe jää vastustamattomasti soimaan pääkoppaan.

12. Song Of Myself: 20-minuuttinen eepos, jota on inspiroinut runoilija Walt Whitmanin tuotanto. Biisi jakaantuu neljään selvästi erottuvaan osaan, joista toinen ja kolmas ovat helpoimmin lähestyttävät. Viimeinen osa koostuu lähinnä puheosuuksista, joita ei jaksaisi kuunnella ihan näin pitkää pötköä.

13. Imaginaerum: Tämän biisin näkee selvästi soimassa tulevan elokuvan lopputekstien taustalla. Kyse on instrumentaalista, jolle on kerätty parhaita paloja levyn muista kappaleista.

Summa summarum: Koska Imaginaerumissa on todella paljon purtavaa, ensimmäisellä kuuntelulla moni yksityiskohta jää huomaamatta, mutta kokonaisuutena levy on erittäin kunnianhimoinen ja laadukkaasti toteutettu jatko-osa Dark Passion Playlle. Bändin jokaisesta vahvuusalueesta on saatu revittyä vielä vähän uutta irti, ja valtaosa lopputuloksista on onnistuneita. Joistakin kappaleista on tehty liian koukeroisia, joten niiden omaksuminen voi osoittautua peruskuuntelijalle turhan vaativaksi. Mutta sitkeän ja omistautuneen kuuntelijan Imaginaerum palkitsee varmasti – viimeistään siinä vaiheessa, kun edessä on kansivihko sanoineen ja kuvineen.

Mahdollisesti jotain samankaltaista