Seremonia : Seremonia – Kosmisen saatanallista jytää spontaanilla otteella

(Svart Records 2012)

Lähtökohtaisesti mielenkiintoista, usvaista okkultistihäröilyä puskee näinä päivinä kotimaassammekin kohtuullisen tiuhaan tahtiin pihalle. Tällä hetkellä mielenkiintoisin kotimainen levy-yhtiö, Svart Records on etenkin kunnostautunut hämärähippien ja muiden kosmisten menninkäisten musiikin julkaisemisessa.

Black Widowin, Black Sabbathin, Pentagramin, Covenin, Tasavallan Presidentin, Circlen, Haikaran, Creamin, Hawkwindin ja King Crimsonin latuja auki hiihtävä Seremonia kuulostaa debyytillään erittäin oikeaoppiselta, 60–70-luvun taitteen happoprogeviiksijytäyhtyeeltä. Naislaulajalla varustettu, repivän retrahtava, autenttinen tylytys toimii ideatasolla asiallisena trippinä vuosikymmenten taakse, mutta mutta…

Seremonia ei vaikuta kovinkaan kiinnostuneelta tiukasti soittamisesta tai nykypäivän mittapuulla ammattimaisesti toimimisesta. Tähän sen viehätysvoima pitkälti perustuukin. Levy kuulostaa mukavan suttuiselta, mutta sen muu tuotannollinen laatu keikkuu koko ajan demomaisuuden rajamailla. Naivistisen rankkaa, pseudo-okkultistista sarvien nostelua, uhrijuhlia ja muuta valitettavankin ennalta-arvattavaa, genreuskollista, huumeet-viina-Antikristus 666-kategorian huhuilua sisältävät lyriikat ovat kieltämättä hellyttäviä. Lajissaan ne ovat kuitenkin pidemmän päälle loppuunsa kuluneita spinaltapmaisen korneine ja kömpelöine riimittelyineen. Mitä luultavammin tämä on Seremonian tapauksessa haettua ja tarkoituksellistakin.

Yhtyeen maalaileva tyyli toimii suttuisessa, treenikämppämäisessä soundimaisemassa kohtalaisesti, mutta se ei onnistu välittämään yhtyeen voimaa uhkuvaa groovea sen maksimaalisessa potentiaalissaan. Suurimmaksi ongelmaksi kulminoituu biisimateriaalin tasapaksuisuus, mistä pahimmillaan jää valitettavan vasemmalla kädellä hutaistun tuntu. Välillä vaikuttaa, että yhtye pyrkii täyttämään liiankin genreuskollisesti siltä odotettavia noituuksia. Tällaisen toiminnan ei tulisi kuulua vaaralliseen rock `n rollin maailmaan.

Seremonia liikkuu biiseissään hiipivästä melodiakudonnasta alkukantaiseen ja alkuvoimaiseen, bluespohjaiseen heviriffittelyyn. Laulaja Noora Federleyn ääni ja lyyrinen osaaminen ei kuitenkaan ole yhtyeen debyyttilevyn edesottamuksien perusteella missään määrin vastaavalla tasolla kuin vaikkapa kolleegoillaan Jessica Thothilla (Jex Thoth) tai kotimaisista Jessillä The Ancient Onesin keulilla.

Paikoin hentoääninen ja tarkoituksellisen lakoniseltakin kuulostava neitoikainen hoilottaa saatanallisuuksiaan avaamattoman kuuloisella äänellä niin läheltä ohi nuotista, että vihtahousukaan ei voi olla moiseen kädenojennukseen kovin tyytyväinen. Kyseistä ärsyttävyyttä ei ole saatu peitettyä edes vahvalla, tyylilajin mukaisella laulun kaikuefektoinnilla. Myöskään Federleyn ääni ei tue olennaisilta osiltaan muun yhtyeen myrskyistä soittoa, ja niinpä se jääkin usein kummallisen irralliseksi hoilottamiseksi itse biisin ulkopuolelle.

Albumin piristävyyksiin kuuluu avausraitana paikkansa hyvin lunastava, Black Sabbathin N.I.B.:tä lievästi lainaava yhtyeen ja albumin nimikkobiisi, riehakas rokkiräjähdys Kosminen ruumisvaunu sekä Radiopuhelimien riffiarkusta kantavan riffinsä anastanut Luciferin käärmeet. Myös Uriah Heepin Bird of Preyn jytäriffiä uskollisesti seuraava Hautakiven varjossa toimii.

Kokonaisuutta ajatellen Seremonian olisi hyvä keskittyä laittamaan peruspakettinsa vastedes jämäkämmin kasaan, niin ettei transsitilan ja hurmoksen tavoittaminen näissä mustissa messuissa olisi näin väkipakkoisen yrittämisen takana. Haluaisin digata Seremoniaa ihan vaikka vaan sen luonteen vuoksi enemmän, mutta sen musiikilliset avut eivät valitettavasti anna siihen oikeutusta. Yhtyeen hypetykseen nähden albumi on kieltämättä pienoinen pettymys.

2/5