“Sedät ja tädit muistelevat” – Arvostelussa Miettisen “Suomipunk 1977-1981” -kirja

(Like 2021)
Kotimaisen rockin pitkän linjan monitoimihäärä, aktiivi, kustantaja, toimittaja ja tietokirjailija Kimmo Miettinen on parin viimeisen vuoden aikana kasannut historiikin kotimaisen punk rock-kuohunnan alkuvuosista. Tarina alkaa kyseisen, omaehtoisen musiikkitoimintakulttuurin vuonna 1977 sattuneesta alkupamauksesta jatkuen musiikillisen liikkeen kehityskaaren kuvauksena aina sen luonnehdittuun hiipumiseen, vuoteen 1981 asti. Kotimaisen punk-toiminnan juuret ulottuvat kauemmas kotimaisen, brittiläisen, australialaisen ja amerikkalaisen rockin sekä proto-punkin bändien diggailuun asti. Kyseisten yhtyeiden innoittamana rajattoman itseilmaisun perään janonneet nuoret ja nuoret aikuiset halusivat raikkaiden uudistuksen tuulten puhaltavan läpi kekkoslovakian ummehtuneen, konservatiivisen ilmapiirin. Tuona ajanjaksona, kuin huomaamattaan, valettiin kuitenkin kaupunkien ja maakuntien nuorison keskuudessa vankka perusta monimuotoisen, kotimaisen rockin ja kitaravetoisen pop-musiikin soinnille sekä tietyn tee-se-itse-tekemisen mentaliteetin perustaksi. Myös monen nuoren suomipunkkarin tajunnan räjäyttäneet keikkakokemukset Ramonesin ensimmäisistä Suomen keikoista vuonna 1977 ja muistikuvat Sex Pistolsin työluvan eväämisestä maassamme vuonna 1978 olivat tärkeitä tapahtumia kulttuurin läpilyöntiä ajatellen. Myös paikallisesti merkittäviä keikkapaikkaesittelyjä värikkäine tapahtumakuvauksineen käydään kirjassa läpi usean kokijan kertomana.

Teokseen haastateltu 58-päinen kaarti puhuu vuolaasti mutta pääosin asiaa punkin hyväksyttävyydestä Suomenlahden pohjoispuolella. Haastateltavien joukko koostuu niin kotimaisen punkin veteraaneista kuin tilanteita ja tapahtumia tapahtumapaikoilla noihin aikoihin todistaneista, niistä viestineistä toimittajista ja kulttuurivaikuttajista.

Skenen eteläsuomalainen edustus on kattava. Esimerkkeinä näistä mainittakoon Briard, Eppu Normaali, Kollaa Kestää, Sensuuri, Pelle Miljoonan yhtyeet N.U.S., 1978 ja OY, Karanteeni, Sehr Schnell, Johnny Von Hurskas, Widows, Vaavi, Vandaalit, YpöViis, SE, Loose Prick, Lama ja Vihan Muna. Maakunnista tulleista yhtyeistä etenkin Ratsian edesmenneen huippulahjakkaan keulahahmo Jyri Honkavaaran sekä 22 Pistepirkkojen esiasteen Matti Mätä & SS:n edustus omien otsikoittensa alla lämmittää erityisesti allekirjoittaneen sydäntä. Samalla yksittäiset henkilöpoiminnat kertovat omaa katkeransuloista tarinasta maalaispunkkariuden hetkellisestä aitoudesta ja viattomuudesta.

Keikkajärjestäjien, pienlehtien julkaisijoiden ja levy-yhtiömoguleiden kertomukset ajan kuvaukset puolestaan laventavat tarinaa julkaisutoiminnan ja DIY-henkisen tiedottamisen puolelle, jotka kukin vielä noina aikoina ottivat sarallaan lapsenaskeleitaan, mutta olivat siitä huolimatta vilpittömän innostavaa, henkisesti rikasta toimintaa vailla kaupallisia intressejä.

Kirja kuvaa oivallisesti sitä, kuinka perus rockin ja punkin raja suomalaisella musiikkikentällä on ollut enimmäkseen häilyvä. Eräs kirjan huomionarvoinen sosiologinen viitekehys kartoittaa rokkareiden, diinareiden ja punkkareiden välisiä kulttuurisia vastakkainasetteluja mutta mielenkiintoisimmillaan myös yhteneväisyyksiä ja sopuisia kanssakäymisiä. Kirja paljastaa myös merkittävimpiä piirteitä kotimaisen punk-liikkeen ilmiöistä, mitkä erottivat sen brittiläisestä punk-kulttuurista. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat mainiosti rockin SM-kisoissa menestyneet punkin tai uuden aallon yhtyeet, jollaisista meriiteistä brittiläiset punk-bändit tuskin osasivat uneksiakaan omassa maassaan. Myös urheilun ja päihteidenkäytön luonne ja merkitys silloisessa punk-yhteisössä ja liikkeen tuotosten tekohetkillä kartoitetaan mallikkaasti omissa kappaleissaan.

Teoksen kiusallisimmat puutteet liittyvät vuosikymmenten jälkeen tehdyistä haastatteluista saatujen vastausten sekä kuvaelmien liialliseen suurpiirteisyyteen ja siihen, että korona-ajan vuoksi usea etänä, sähköpostilla toteutetun haastattelun anti oli varsin typistettyä potentiaalinsa nähden. Yksityiskohtana allekirjoittanutta erityisesti häiritsi myös Hassisen Koneen uran sivuuttaminen muutamalla viitteellisellä maininnalla ja se, että Ismo Alangon näkemykset / haastattelu kirjan ydintekstistä puuttuu kokonaan syystä tai toisesta. Myös Mänttä-Vilppulassa vuonna 1978 perustetun, perinteisemmästä punkista aloittaneen mutta matkan varrella hardcorempaan tavaraan siirtyneen Rattuksen runkomiehistön tai vaikkapa 1980 perustetun Terveiden Käsien haastattelut olisi olleet perusteltuja lisiä tarkentamaan kirjan antamaa kuvaa vanhan liiton punkkareiden ja hardcore-jengin eroista ja kommenttien alleviivaamasta kastijaosta.

Kokonaisuutena Miettisen “Suomipunk 1977-1981” -kirja sisältää kuitenkin tärkeää, kirjallisena tallennettua ajatuksen virtaa punk kulttuurin tapahtumista, tapahtumapaikoista ja luonteesta ylipäätään. Näistä ehkä vanhemman sukupolven punk-veteraanit ovat olleet kaikki nämä vuodet nuorempia punkkareita tai muuten vaan aiheesta kiinnostuneita paremmin perillä. Nyt asia on korjattu oikeaoppisesti.

3 / 5