Säröä, vimmaa ja popmelodiaa Cloud Nothingsin tapaan

Vuonna 2009 Cloud Nothings oli yhtä kuin 18-vuotias clevelandilainen Dylan Baldi. Mieluummin kuin maksaa itsensä kipeäksi valmistuakseen musiikkiyliopistosta joskus hamassa tulevaisuudessa, Baldi päätti keskeyttää opintonsa ruvetakseen saman tien aktiiviseksi muusikoksi. Vanhempiensa kellarissa yksin tekemistään lo-fi-nauhoituksista syntyisi Cloud Nothingsin ensimmäinen levy Turning On, joka jo aiheutti jonkinlaista liikehdintää blogosfäärissä.

Siellä törmäsin myös itse ensimmäistä kertaa Cloud Nothingsiin, joskus viime vuoden alussa. Yhtye oli juuri julkaissut toisen, eponyymin albuminsa. Levyn pop-koukkujen, säröisän indie rockin ja intensiivisemmillään punk-vimmankin yhdistävissä 2-3-minuuttisissa oli sen verran vetävyyttä että tein asiakseni tarkastaa yhtyeen keikan saman vuoden Primavera-festivaaleilla. Bändin ytimekkään energinen veto oli itselleni tapahtuman kohokohtia ja albumi piti pintansa ja tuoreutensa pitkään, ollen lopulta vuoden 2011 positiivisimpia piristysruiskeita. Levyn ehdottomana helmenä pidän You’re Not That Good at Anythingia, joka jostain syystä aina tuo mieleeni Hüsker Dün, ja hyvänä kakkosena tulee aloitusraita Understand at All.

Tasan vuosi edellisen jälkeen, yhtye julkaisi kolmannen albuminsa Attack on Memory. Cloud Nothings ei ole enää yhtä kuin tätä nykyä 20-vuotias keulahahmonsa. Nelihenkisen yhtyeen koko panoksen kuulee paitsi livenä nyt myös levyllä. Parhaimmat esimerkit tästä ovat lähes yhdeksän minuuttia pitkä, meluisan ekstaattiseksi revittelyksi yltyvä jumitus Wasted Days, sekä napakan ovelasti rokkaava instrumentaali Separation. Steve Albinin äänittämällä levyllä on muutenkin aiempaa enemmän pureskeltavaa, ja yleisilme on kaikin puolin vähemmän pirtsakka. Tyylillisestä täyskäännöksestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan Dylan Baldin laulumelodiat ovat edelleen tunnistettavia. Levyä voisi pikemminkin kuvailla monisävyiseksi. Albumin kahdeksan kappaletta edustavat kautta linjan mietitympää, eri painotuksilla ja tunnelmilla oivallisesti pelaavaa sävellystyötä.

Vakavoitunut ote tuo kuitenkin mieleen erään toisen yhtyeen, nimittäin Baldin kovasti fanittaman Wipersin. Attack On Memory muistuttaa hengeltään ja rakenteeltaan Wipersin kolmatta pitkäsoittoa Youth of Americaa, jonka puitteessa Wipers esitteli entistä kompleksisempaa ja pitkäjännitteisyyttä kysyvää musiikkia. Molemmat levyt alkavat rauhallisesti (No Future/No Past ja No Fair) ja molemmilta löytyy pitkä, toistoon perustuva kappale (Wasted Days ja Youth of America). Attack On Memoryn No Sentimentillä on myös samaa synkeyteen taipuvaa junnaavuutta kuin Wipersillla useasti on. Soundiltaan ja pääosin sävellyksiltäänkin Cloud Nothings seisoo kyllä omilla ansoillaan. Se on hehkutuksensa ansainnut.

Cloud Nothingsin albumit Spotify-linkkeineen:

Turning On (2010)
Cloud Nothings (2011)
Attack on Memory (2012)

Huomenna 21.5. Helsingin Kuudennella Linjalla voi todistaa yhtyeen livekunnon yhdessä yhdessä sympaattista indiepoppia esittävän Merriesin kanssa.

Mahdollisesti jotain samankaltaista