Sanooko toinen kerta toden, Tuska

Sanooko toinen kerta toden? Tuskan ensimmäinen kesä uudessa sijainnissa Suvilahdessa sujui hieman puitteita ihmetellessä, ja kaipua “vanhaan kunnon” Kaisaniemeen esiintyi selvästi. Tällä kertaa juhlakansa kuitenkin tiesi suurin piirtein mitä odottaa, ja kolmen päivän sekä neljän lavan ristitulessa oli entiseen malliin tarjolla kerrassaan massiivinen kattaus metallibändejä lähes genrekaavion joka lokerosta. Suurehko festivaalialue on tietysti logistiikan kannalta positiivinen piirre, mutta Suvilahti huutaa edelleen Kaisaniemen rinteen kaltaista sosiaalista levähdyspaikkaa – nyt jotakin sitä muistuttavaa löytyy ainoastaan porttien ulkopuolelta.

Kolme- tai useampipäiväiset festivaalit sopivat heikonlaisesti yhteen kristillisen työmoraalin ja viisipäiväisen työviikon kanssa. Tämän vuoksi suuren osan perjantain yhtyeistä missaaminen on vuodesta toiseen ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus – tällä erää esimerkiksi Exoduksen kesäinen paukutus jäi lomalaisten ja muuten runsaammin vapaa-aikaa harrastavien iloksi. Sen sijaan Edguyn näkemiseen aikataulu sentään venyi. Yhtye on jo aikapäiviä sitten siirtynyt power metal -kliseistä sliipatumman ja aikuisemman ilmaisun pariin, mikä ei ole yksinomaan hyvä piirre, sillä toisinaan suorastaan steriileiksi lipsahtavista aikuisrockvedoista saa joskus etsiä tarttumapintaa suurennuslasilla. Yhtye ei onneksi ole allerginen vanhemmalle tuotannolleen, vaan esimerkiksi 2000-luvun alun ryhdikäs Tears of the Mandrake kajahtaa edelleen komeasti. Tuplabasarien valjastaminen käyttöön ja keikan maustaminen parilla energisellä ysäripowerihitillä kelpaisi silti varmasti kaikille yhtyeen ystäville.

Saksalainen huumori on tunnetusti vaikeasti nieltävä pala monille, ja se jakaa myös usein mielipiteitä Edguyn kohdalla. Eräänlaiseksi metallin koko perheen Nasse-sedäksi itsensä brändänneen Tobias Sammetin omalaatuisia lavaspiikkejä ja bändikavereille kuittailua voi tilanteesta riippuen pitää hilpeänä hassutteluna tai vain hirvittävänä ajanhaaskauksena, mutta ainakin yhtye eroaa tässä mielessä oikeastaan mistä tahansa muusta metallibändistä. Mainittakoon, että ulkonäöltään Sammet on viime vuosina alkanut muistuttaa hieman Maiden-kitaristi Adrian Smithiä.

Metalliyleisön kahtiajako onnistui pätevästi Triviumin ja Demigodin päällekkäisillä keikoilla – modernimman ilmaisun ystävien ja ns. katu-uskottavamman perinnekuolon nimiin vannovien oli mutkatonta kääntää selät toisilleen ja suunnata eri lavojen luo. Vastaavia asetelmia näkisi festivaalilla mieluusti useamminkin, vaikkei se tietenkään yhtyeiden paljoudessa ole läheskään aina mahdollista.

Hatebreed ei juuri säästele energiaa räimiessään yleisöään ääriraskaalla HC-juntallaan. Äärimmäisen tiukasti soittava yhtye repii soittimistaan meteliä siihen malliin kuin jokainen kappale voisi olla viimeinen koskaan, eikä valmiiksi itsensä sotatilaan kiihottanutta Hatebreed-kansaa tarvitse erikseen käskeä pistämään jalalla koreaksi. Jos rockbändejä joskus kritisoidaan siitä, että lavalla vain seisoskellaan ja soitellaan, Hatebreed tekee päin vastoin hartiavoimin töitä yleisönsä ja palkkansa eteen. Olisi kiva tietää, millaisia kalorimääriä lavalla ja yleisössä kuluu tällaisen vajaan tunnin esityksen aikana.

Jos Edguy tarjoili perjantaina saksalaista pieteettiä, kotimaista hyvän mielen viihdettä annosteli koko viikonlopun ajan akti nimeltä Ramin kuntopolku. Kombon kuvaileminen Cause for Effectin ja Ari “Paska” Peltosen risteytykseksi ei ehkä ole aivan metsään arvioitu, sillä erotuksella, että “materiaali” ilmeisesti luodaan lennossa Paskaakin spontaanimmin. Logistisesti hyvin notkea kahdesta miehestä, simppelistä rumpusetistä ja mikrofonista koostuva akti suunnisti ympäri festivaalialuetta sumealla logiikalla ja esitti ytimekkäitä grind-rypistyksiä sopivan mittaisella annostelulla. Hyväntuulinen kohkaus vetosi kansaan mutkattomuudellaan ja korosti mainiosti rujohkon ilmaisun ja positiivisen asenteen risteymää. Kuntopolkua eisuunnistaisi erikseen ihmettelemään klubille tai muuallekaan, mutta festivaaliaktina duo toimii erinomaisesti.

Perjantai-illan päätteeksi lavalle kapusi vanha kunnon Dave Mustaine orkestereineen. Daven olemusta kuvailtiin keikalla tavallista rennommaksi, mutta eihän siitä mihinkään pääse, että mies ei vieläkään ole mikään maailman luontevin esiintyjä. Fanipohja on toki tämän kokoluokan yhtyeillä aina sen verran suuri, että siitä huolimatta, mitä settilistalla sattuu lukemaan, lavan luota poispäin ryömii aina keskimäärin tyytyväisen näköisiä ihmisiä. Symphony of Destructionin ja Hangar 18:in kaltaiset puhki kulutetut raidat kelpaavat edelleen ihmisille mainiosti, mutta parhaiten tässä päässä kolahti tässä seurassa orgaanisen ja rehellisen kuuloinen A Tout le Monde.

Jos perjantain ensimmäiset esitykset jäävät monelta näkemättä ammatillisten velvoitteiden vuoksi, lauantaina vastaava syy saattaa piillä edellisiltana nautituissa nesteissä. Kellonajan lisäksi lauantain käyntiin potkaisseen Metsatöllin yleisöä verotti toki myös se, että vaikka orkesteri on jo vuosia nauttinut vahvanpuoleista kulttisuosiota, se ei ole noussut eikä ehkä suorastaan pyrkinytkään suuren kokoluokan bändiksi. Huvittavaa sinänsä, miten erilaisella mentaliteetilla Metsatöllin luomuhenkiset metsäläiset ja epätoivoisen hittihakuista turkisheviä liukuhihnalta suoltavat keskieurooppalaisbändit operoivat, vaikka molemmat niputetaan aika mutkattomasti folk metal -kyltin alle. Joka tapauksessa moni-instrumentalisti Lauri Öunapuun työskentelyä on aina ilo seurata, hieman sinne päin huutavan vokalisti Markus Teeäären toimia aavistuksen vähemmän, mutta suoraan sanottuna yhtyeen parhaimmillaan tunnelmallinen musiikki ei ole omimmillaanpäivänvalossa ja suurella festivaalilavalla vaan sopii paremmin esimerkiksi Vanhan ylioppilastalon kokoisille “klubeille”.

Muutamaa tuntia myöhemmin päälavalle kapusi Sonata Arctica. Ujoista kemiläispojista on runsaassa kymmenessä vuodessa sukeutunut power-juuristaan ulos kasvanut melodinen rockakti – rajusti kärjistäen hieman samantyyppinen kehityskaari kuin Edguylla, mutta nykyisin progressiivisempana. Tony Kakko keimailee yleisölle mutkattomasti ja vielä tuoreeksi laskettava kitaristi Elias Viljanen vaikuttaa pätevältä, mutta nykytilassaan yhtyeen suorituksiin kaipaisi lisää vaarallisia tilanteita tai muuten jonkinlaista särmää. Sonataa voisi kömpelösti verrata kolmekymppiseen NHL-jääkiekkoilijaan – 90-luvun lopussa kohistiin lupaavasta energisestä uudesta nimestä, mutta kymmenisen vuotta myöhemmin touhussa on rutoinutuneen peruspuurtamisen makua ja palkka-asiat mallillaan. Eiköhän kemiläisillekin jossain vaiheessa iske nostalgia omaan menneisyyteensä, jolloin tuplabasarit kaivetaan naftaliinista. Sinänsä hatunnoston arvoista, että debyyttilevyn FullMoon soi edelleen keikkasetissä ja lienee orkesterin suosituimpia vetoja.

Lauantai-illan pääesiintyjäksi oli haalittu kovassa nosteessa oleva Sabaton, jonka tuore Carolux Rex -kiekko on kerännyt ehkä yllättävänkin suurta suitsutusta laajoissakin piireissä.
Uutuuslevy päätettiin kutenkin jättää vähälle soitolle, ja perinteisempiin hitteihin painottuva festivaalisetti lienikin lauantai-iltaan osuvampi ratkaisu. Ghost Divisonin, Panzer Battallionin ja Promo Victorian kaltaiset mahtipontiset veisut ovat jostain syystä päätyneet sellaiseen asemaan, että niistä tunnustaa pitävänsä moni sellainenkin, joka ei tavallisesti melodisesta metallista perusta. Joakim Brodén uusine kavereineen ja ilmeisesti päähänsä naulattuine aurinkolaseineen tarjosi energisen oppitunnin sodankäynnin historiasta ja johdatti varmasti monta potentiaalista uutta fania levyostoksille tai ainakin Spotifyn päähän. Toimiva esitys noususuhdanteessa olevalta bändiltä.

Kolmisenkymmentä vuotta mekkalaa pitänyt Overkill oli sunnuntain ellei koko festivaalin pirtein esiintyjä. Kauempaa olisi voinut kuvitella seuraavansa parikymppisen speed-retkueen kaahausta, mutta kun vokalisti Blitz Ellsworth totesi tuntevansa olonsa taas kuin 49-vuotiaaksi, oli pakko uskoa, että keski-ikä voi olla kaikkea muuta kuin pysähtymisen aikaa. Tarttuva pikametalli on jo lähtökohtaisesti mainiota festivaalimusiikkia, mutta kun sitä esittämässä on vielä poikkeuksellisen elinvoimainen ja positiivinen kopla, tunnelmaan pääsee vaivatta vaikkei tuntisi tuotantoa nimeksikään.

Mahdollisesti jotain samankaltaista

  • Ei löytynyt mitään samankaltaista