San Miguel Primavera Sound 2012 -raportti, osa 1

Barcelonassa kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestetty San Miguel Primavera Sound keräsi jälleen paikalle kymmeniätuhansia musanörttejä, alan ihmisiä ja musiikin ystäviä Espanjaakin pidemmältä, kun ehkä koko maailman lupaavimmat yhtyeet sekä mahtavimmat kulttibändit tiivistettiin yhteen viikonloppuun ja yhdelle rantakaistaleelle.

Beach Fossils Sala Apolossa

Keskiviikko

Keskiviikkoillaksi oli järjestetty ilmaista lämmittelyohjelmaa, ihan kuin kymmenet keikat viikonloppuna eivät olisi riittäneet. Riemukaaren kupeeseen pystytetyllä lavalla taustamusiikkia cervezan juonnille tarjoilivat mm. The Wedding Present, The Walkmen ja Black Lips. Puistossa ilta parani loppua kohden, ja Black Lips vakuutti valtavankin yleisön edessä. Ulkoilmaohjelman päätyttyä jono Sala Apolo -klubille kiemurteli korttelin ympäri, kun samat ihmiset yrittivät änkeytyä jatkamaan iltaa sisätiloihin. Apolossa illan aloitti Chairlift, jonka setti jäi ikävän lyhyeksi ilmeisesti vokalisti Caroline Polachekin ruokamyrkytyksen vuoksi. Brooklyniläinen synapop vangitsi kuitenkin niin kauan kuin esitettävää riitti, joten toivotaan ettei Polachek vieraile epäilyttävissä ruokapaikoissa, kun yhtye saapuu esiintymään Flow Festivalille. Toisena lavan vallannut Beach Fossils aiheutti yleisössä silmin nähden kuohuntaa, sillä sellaista crowdsurfing-myllytystä en ole ehkä koskaan nähnyt niin harmittoman bändin keikalla. Meininki oli siis sellainen kuin avajaisten jatkoilla kuuluu ollakin. Riehakkaan illan päätti Kindness, joka myös kiinnitettiin juuri Flow Festivalin ohjelmistoon.

Torstai

Varsinaisella festarialueella keikkoja oli tuupattu yhteen iltaan hieman vajaat 60, joten päällekkäisyyksiä oli paljon, ja yleisö oli jakautunut mukavasti ympäri aluetta. Epäilemättä festivaalien “kiinnostavinta” ja hypetetyimpää artistia Grimesia oli kuitenkin saapunut katsomaan kaikki. Pitchfork-lava oli niin tukossa etten sitä niin täynnä nähnyt enää kertaakaan viikonlopun aikana. Hurja yleisömäärä ei kuitenkaan ollut Grimesin etu, sillä keikka jäi kaukaa katsottuna todella valjuksi. Grimesissa ei ollut muuta persoonallista tarjottavaa kuin tyylitaju ja biisitkin muistuttivat livenä liikaa toisiaan. Kuulin kuitenkin jälkikäteen kehujakin, joten antanen uuden mahdollisuuden pienemmällä areenalla, jos sellainen tilaisuus joskus tarjoillaan. Primaveran äänentoiston epätasaisuus ja jäykkä fiilis saivat muutenkin liian monella keikalla aikaan ne kuuluisat “parempi levyltä kuunneltuna” tai “toimisi paremmin intiimeissä klubiolosuhteissa”-fiilikset, vaikka bändien esiintymisessä ei itsessään selviä puutteita olisi ollutkaan.

Muutamia muita hajuttomiksi jääneitä bändejä tsekkaillessani jostain kaukaa kantautui korviini loistava bassoriffi, joka kuului Death Cab for Cutielle. I Will Possess Your Heart toimi ikään kuin seireenien lauluna, ja riivasi mieltäni niin kauan, että hylkäsin muun ohjelmani ja vaelsin Mini-lavalle. Nynnypopmestareiden keikka olikin festivaalin ensimmäinen iloinen yllätys. Jenkkiyhtye on vuosien saatossa kehittynyt progressiivisempaan suuntaan ja muutos heijastui myös keikkaan. Indiepop-hittien sijasta kattaukseen kuului pitkiä kitarafiilistelyitä, kaikua, tähtisumua ja dynaamisia äänivalleja. Vaikka keikka ei nojannutkaan nostalgiaan, vanhaa faniakin hellittiin jopa kolmella Transatlanticsmin biisillä sekä vieläkin vanhemmalla A Movie Script Endingillä. Kyyneleitä silmiin nostattanut keikka päättyi pirteisiin tunnelmiin, kun bändi antoi tilaa loppuillalle ja poistui lavalta The Sound of Settlingin päätteeksi.

Perusvarman, mutta ei-niin-mieluisan soittolistan esittäneen Wilcon jälkeen olikin jo aika alkaa valmistautua odotuslistan kärjessä keikkuneeseen Refusediin. Suuret odotukset ja comeback-kiertue eivät automaattisesti ole hyvä kombinaatio, mutta kun ruotsalaisbändi asteli lavalle ja paukautti soittimistaan heti kättelyssä menestyslevynsä avausraidan, Worms of the Senses/Faculties of the Skullin, Barcelona sekosi. Refusedin uskomaton energia, akrobaattisuus ja timminä pysynyt soittotaito jaksoivat kantaa läpi keikan, ja hiki luultavasti lemusi naapurilavoille asti, kun yleisö pääsi riehumaan kaikkien tärkeiden biisien tahtiin. Kuulopuheiden mukaan jossain selkäni takana pauhasi “maailman isoin pitti”, jota en itse nähnyt, mutta kova meininki varmasti oli. Kaiuttimien tuntumassakin oli niin kovaa, etten vielä seuraavanakaan aamuna kuullut muuta kuin huminaa.

Meiningin parhauden voi joko a) todistaa alla olevalta videolta tai b) mennä katsomaan itse Ruisrockiin. Suosittelen vähintään jälkimmäistä.

Ainoastaan festivaalin parhaalle keikalle voi antaa anteeksi sen, että kaikki muut, mukaan lukien eniten odottamani bändit, kuulostivat vain “ihan ookoolta” sen jälkeen. ASAP Rockyssä ei ollut periaatteessa mitään vikaa, paitsi sireenin ulvonta ja kornit välispiikit, mutta hype-räppärin uho kalpeni edelliselle esiintyjälle. Japandroidsin biisilista oli suoraan unelmista, mutta energia ei yltänyt samalle tasolle kuin jokunen vuosi sitten – tai sitten se vain tuntui siltä. John Talabot sen sijaan oli enemmän kuin hittidebyyttinsä, ja Pionalin kanssa soitettu ensimmäinen live-keikka kahlitsi jumitustanssimaan lavan eteen – mutta sekään ei tuntunut riittävän. Mahtavan Talabotin ja minut kuurouttaneen Refusedin jälkeen bailukuningas Erol Alkan kuulosti suorastaan laimealta, mutta Ray-Ban-lavan illan viimeiseksi jäänyt maksimimittoihin venytetty remix Metronomyn The Baysta jätti mukavan kutkuttavan fiiliksen aloituspäivästä.

ASAP Rocky

Mahdollisesti jotain samankaltaista