Ruisrockin lauantai oli suomalaisten juhlaa

Lauantai on perinteisesti Ruisrock-päivistä vilkkain eikä tämäkään vuosi tehnyt poikkeusta. Tästä pitivät huolen myös bändit: The Baseballs, PMMP sekä odotetun comebackin tekevä Don Huonot. Kaikkiaan Ruissalon luonnonkauniille alueelle ahtautui lauantain aikana noin 30000 ihmistä.

Oma päiväni alkoi silti aavistuksen marginaalisemmissa merkeissä. Pienimmälle Converse-lavalle nousi kellon kahden maissa Manna, jolta olin aiemmin todistanut paikallisessa levykaupassa vedetyn korviasärkevän minikeikan. Sama draivi tuntui olevan yhä tallella, sen verran väkevästi neito aikaisesta ajankohdasta huolimatta esiintyi.

Kuva: Balsara Marushkevich

Kuva: Balsara Marushkevich

Kun viimeisetkin unihiekat oli karistettu Mannan toimesta, oli aika sukeltaa astetta syvempiin vesiin. Teltassa kansaa villitsi Viikate, jonka edellistä Turun vedosta jäi käteen vain käsinkirjoitettu loppuunmyyty-kyltti. No, vahinkoja sattuu ja virheitä voi paikata. Kädet nousivat ilmaan, kun ilmoille kaikuivat sellaiset vedot kuin Leimu, Viina, terva ja hauta, Kuu kaakon yllä sekä Pohjoista viljaa. Tuoreempiin viisuihin painottunut setti esitteli ennen kaikkea yhtyeen metallisempaa puolta. Vaikka jäin kaipaamaan rautalanka-osastoa, on helppo yhtyä Kaarle Viikatteen sanoihin: ”Ei jumalauta, Turku!”.

Uransa suurimman keikan heittänyt Prince of Assyria tarjosi leppoisan hengähdystauon, jonka aikana jo aavistuksen arastavia jalkoja oli mukava lepuutella ruohikossa istuskellen. Kappaleiden välissä ujohkolta vaikuttanut laulaja Ninos Dankha vastasi läskibassolla ja trumpetilla varustellun yhtyeensä kanssa yhdestä Ruisrockin hiljaisimmasta, vaan ei heikoimmasta, keikasta.

Kesä ja kärpäset, sekä Ismo Alanko. Teho-osastoksi laajentunut, entistä sähköisempi taustabändi tarjosi Alangolle tiukkaa tukea, kun maestro heittäytyi kappaleiden vietäväksi. Uusiksi pistetyt sovitukset, kuten miltei hoocee-kohtelun saanut Totuus vai tequila, kyykyttivät kansaa armotta. Uusin Onnellisuus-levy sai myös oman osansa setissä. Albumilta kuultiin nimikkobiisin lisäksi ainakin hurjaksi äitynyt Hullun paperit. Eikä Ismoa ilman Siekkareita ja Hassisen konetta: Tällä tiellä, On mulla unelma ja Peltirumpu vain yksinkertaisesti toimivat – ja sama pätee koko keikkaan. Huikeaa menoa!

PMMP:n suosiolle ei näy rajoja. Rantalavan edusta suorastaan kuhisi väkeä, kun Paula Vesala ja Mira Luoti astelivat lavalle. Tuoreen Veden varaan -albumin avaus Kuvia sai kunnian korkata keikan. Ja liikettä riitti. Uudet biisit höystettyinä vanhoilla hiteillä pistivät kansan polvilleen. Erityistä huomiota herätti Pariterapiaa-vedon K-18-koreografia, jonka aikana Mira todisti ainakin notkeutensa. PMMP:n takuuvarmaa vetoa varjosti ainoastaan kaksi asiaa: bändi on ollut vielä tiukemmassakin iskussa. Ja miksi kummassa enemmistö halusi kuulla Päät, vaikka tarjolla oli lapsenmurhasta kertova Kovemmat kädet?

Kuva: Balsara Marushkevich

Kuva: Balsara Marushkevich

Ainakin hetkeksi paluun tekevä Don Huonot oli yksi festivaalin pääkiinnityksistä. Itselleni orkesteri ei ole koskaan merkinnyt sen enempää, mutta väkimäärästä päätellen kuuluin vähemmistöön. Juhlan kunniaksi mustavalkoisiin sonnustautunut yhtye paiskoi hittejään, joita ei satunnaisempikaan kuulija voinut olla tunnistamatta. Pyhimys, Suojelusenkeli, Olemme kuin veljet, Seireeni ja Riidankylväjä tärisyttivät tannerta, kun tuhannet jalkaparit tamppasivat maata musiikin tahdissa. Yhtye heitti hyvästit Hyvää yötä ja huomenta -kappaleen myötä, mutta palasi vielä lavalle PMMP:n Paula vanavedessään. Kissaihmisten jälkeen Donkkareiden osuus oli paketissa. Keikka aiheutti suoranaista hurmosta, mutta jäi itselleni vain ihan kivaksi. Ehkä en vain kokenut samaa nostalgiaa kuin Kalle Ahola Tuulee-biisin aikana.

Kuva: Balsara Marushkevich

Kuva: Balsara Marushkevich

Roudareiden painajainen, alati mikkitelinettään viskova Michael Monroe päätti Rantalavan lauantain. Hanoi Rocksin hajottua uuden ryhmän – johon kuuluu muuan Sami Yaffa – ympärilleen koonnut Monroe huokui tuttua energiaa. Kotiyleisönsä edessä esiintynyt laulaja esitti soolomateriaalinsa lisäksi tuttuja Hanoi-hittejä. Tavaramerkiksi noussut lavarakenteisiin kiipeily sai jatkoa, kun Monroe roikkui pää alaspäin miltei lavan kattorakenteiden tasolla. ”Looks like the world is upside down”, jutteli artisti. Vajaasta yleisömäärästä huolimatta Monroe veti yhden lauantain tiukimmista keikoista.

Jäljellä oli enää Niittylavalla musisoinut The Sounds. Blondielta muotokieltään lainannut ruotsalaisryhmä poppasi pirteästi, mutta niukkoihin shortseihin pukeutuneesta Maja Ivarssonista huolimatta mielenkiintoni kohdistui lavan sijaan festivaaliyleisöön.

Festareilla ei ole kyse vain bändeistä, vaan ennen kaikkea hyvästä fiiliksestä. Lauantai-illan kääntyessä jo sunnuntaiksi en voinut muuta kuin hymyillä seuratessani tanssivia, salapulloistaan naukkailevia ja hieman horjuvia hyväntuulisia ihmisiä. Toki silmiin osui myös oksentelevaa, itkevää ja puhelimeen kirkuvaa väkeä. Silti hetken ajan minun teki mieli syleillä lähes kaikkia.

Mahdollisesti jotain samankaltaista