Ruisrock 2012 Refusedin tahtiin – ja olihan siellä muutama muukin bändi

Moonface with Siinai Aurinkolavalla lauantaina

Olen ravannut festareilla kohta lähes 20 vuotta. Lähes joka kesä sitä törmää yhteen keikkaan, joka tuntuu juuri silloin parhaalta keikalta ikinä. Tänä vuonna veikkailin löytäväni etsimäni Turusta. Ruotsalainen modernin hardcoren johtotähti Refused oli se, joka sai minut lähtemään vuosien tauon jälkeen Ruisrockiin.

Refused hajosi aikanaan kiertueella 1998, juuri kun se oli saavuttamassa läpimurtoa klubitasolta. Kuten Turbonegrolle kävi aiemmin, on Refused palatessaan suositumpi kuin kukaan osasi odottaa. Ennen Suomen keikkaa bändi on soittanut lähes kaikilla merkittävillä rockfestareilla kesän aikana. Ruisrockissa bändi jäi kuitenkin selkeästi kakkoslavan aktiksi yleisömäärän perusteella. Telttalavan uumenissa oli silti tarpeeksi väkeä, jotta yleisön ja bändin fiilis saatiin kohdalleen. Refusedin monipuoliset kappaleet eivät sovellu muutamaa poikkeusta lukuunottomatta hardcore-pittailuun. Siitä huolimatta jonkinlaista pit-actionia saatiin aikaiseksi nopeimpien rykäisyjen aikana. Kaikkien odottama New Noise sai lähes koko teltan liikkeelle, vaikka yleisö näyttikin olevan kuutamolla siitä, kuinka kappaleen mukana on tapana huutaa keikoilla.

Bändi soitti tiukan 75 minuutin keikan, keskittyen Songs to Fan the Flames of Discontent (1996) ja klassikoituun The Shape of Punk to Come: A Chimerical Bombination in 12 Bursts (1998) -albumeihin. Yhtye soitti kaiken lähes pilkuntarkasti albumiraitoja mukaillen. Yhtyeen keulakuvan Dennis Lyxzén alleviivasi entisestään Mick Jaggerilta ja muilta rockkukoilta varastetuilla lavaliikkeillään, että bändin juuret ovat hardcore-punkin lisäksi vanhassa rockperinteessä.

Kuten Pulp, myös Refused vieraili 16 vuotta sitten Turussa. Tosin keikkapaikka ei ollut Ruisrock, vaan luultavammin Kåren ja yleisöä sata kertaa vähemmän. Siitä huolimatta Dennis jaksoi asiasta muistuttaa ja hivenen rutiininomaisesti kehua, että Suomi on heille tärkeä keikkapaikka. Vaikka keikka oli kaikenpuolin moitteeton, sitä kuuluisaa parasta ikinä fiilistä en kuitenkaan tavoittanut. Onneksi vielä on kesää jäljellä ja monta kotimaista festaria koluttavana.

Entäs ne muut bändit?

Ruissaloon saavuttaessa ennätin tarkistaa viimeisen vartin kovasti hypetettyä amerikkalaista rock-konetta Rival Sonsia. Valitettavasti keikan viimeiset hetket olivat lähes pelkästään laulaja Jay Buchananin lavakukkoilua. Mies huudatti välillä yleisöä, välillä kitaristia ja basistia erilaisin äänipainoin nuohoten lavaa ympäri kuin pistoksissa oleva kissa. Vielä kun tuulikoneet olisivat olleet kehissä, niin olisin todistanut Whitesnaken videokuvausta. Musiikin puolesta bändi kuulosti kaikkine show-elkeineen todella köyhän miehen Led Zeppeliniltä. Ehkäpä bändille pitää kuitenkin antaa vielä toinen mahdollisuus ensi viikonlopun Ilosaarirockissa?

Yeasayer aurinkoisessa Ruissalossa

Perjantaina ensimmäinen pakollinen tsekkailu oli Brooklynista ponnistava hipster-suosikki Yeasayer. Bändi esiintyi pirteästi Aurinkolavalla, mutta vähäisestä yleisöstä johtuen varsinaisesta läpilyönnistä ei voi puhua. Bändi sai kuitenkin enemmistön yleisöstä hytkymään ja tanssahtelemaan monipuolisesti rytmisen ja kesäisen indie-popin tahtiin. Mainio piriste tämän vuoden Ruisrockiin.

Tasaisesti mainetta 2000-luvulla kasvattanut Flogging Molly on noussut sivulavoilta päälavayhtyeeksi. Niittylavan edustulla oli noin 10 000 ihmistä diggailemassa irkkupunkin ilosanomaa, jättäen rantalavan vetäneelle Mustaschille vain rippeet. Näyttää siltä, ettei suomalaiset saa koskaan tarpeekseen Flogging Mollystä. Yhtye on edelleen takuuvarma festaribändi, vaikka usean keikan todistaneena se ei enää herätä samankaltaista hurmaa, kuin vaikkapa Provinssissa vuonna 2003.

Illan päätähti Pulp oli juuri sellainen kuin osasin odottaa. Jarvis Cocker kannatteli showta resuisella charmillaan, laukoen sanottavaa suomeksi ja murjaisemalla vitsejä. Valitettavasti Pulpin diskografiassa on mielestäni liian vähän stadiontason rockviisuja, joten leijonanosa keikasta oli silkkaa pakkopullaa. Isoimmat kaikille tutut hitit herättivät kuitenkin festarikansan bailaamaan ja laulamaan bändin mukana. Onnistunut valinta siis kaikin puolin perjantaina hämärtyvään iltaan.

Lauantaina oli jo kiire takaisin Helsinkiin, muttei niin kiire, etteikö Ruissalossa ehtisi pistäytymään. Syynä oli useasti hehkuttamani Moonface yhdessä kotimaisen Siinai-yhtyeen kanssa. Spencer Krugista huokui hillittyä karismaa ja paikoitellen mies vaikutti jopa ujolta kiitellessään paikalle “vaivaantunutta” yleisöään. Krugin hyytävä laulutulkinta yhdistettynä Siinai-miehistön taidokkaan maltilliseen indie rockiin ei ole varsinaista festaribilemusaa, mutta auringonpaisteesta huolimatta synkkä indie vaivutti vähäisen yleisön nauttimaan hienosta keikasta. Paikoitellen bändi veteli kolmen synan voimin alleviivaten entisestään juuriaan 80-luvun suuntaan. Paria kappaletta lukuun ottamatta keikka noudatteli Heartbreaking Bravery -albumin materiaalia ja hyvä niin, sillä albumi on loistava.

Mümmöa ei mainuttu ohjelmassa, liekö syynä yleisökatoon?

Viimeisenä todistin Stam1nan piiskaamassa päälavan yleisöä hurmokseen uransa läpileikkaavalla keikalla. Stam1na edusti tällä kertaa vahvasti kotiseutuaan maalaislavarekvisiitan ja landeasusteiden puolesta. Keikka alkoi yhtyeen ensimmäisellä hitillä Kadonneet kolme sanaa ja täytyy sanoa, että vanhalla tuli kyynel silmäkulmaan muistellessa samalla yhtyeen ensimmäistä Semifinal-keikkaa ensimmäisen albumin julkaisubileissä. Silloin em. hitti oli setin kulmakivi, nyt täydellinen avauskappale tuhatpäisen yleisön villitsemiseen.

Lauantaina yleisöä oli paikalla n. 30 000 ja jälkikäteen Yle Areenalta katsottujen keikkojen perusteella Michael Monroe lukuisin vieraineen olivat suuren yleisön mieleen. Myös PMMP:n keikkaa tähditti useampi vieraileva artisti.

Yleistä lätinää festivaalin järjestelyistä

Kävin Ruisrockissa viimeksi 2004. Olin suorastaan yllättänyt kuinka paljon alue oli muuttunut sitten viime näkemän. Vuosia sitten tehty päätös siirtää toinen lava pois rannasta on onnistunut ratkaisu. Aiempiin kokemuksiin verrattuna uudistetulla alueella oli perjantaina suorastaan väljää ja lavoilta toisille oli helppoa siirtyä. Vaikka lauantaina paikalla oli lähes puolet lisää väkeä, ei alue siltikään tuntunut ahtaalta ja palvelut toimivat kiitettävästi.

Festareiden viihtyvyys koostuu myös pikkuasioista. En voi esimerkiksi ymmärtää olutalueiden porttivahtien natsilinjaa, ettei sinne saa viedä ruokaa. Ei edes kahvia tai jäätelöä! Silkkaa vittuilua. Muutoin palveluissa ei ole valittamista. Ruisrockin ruokatarjoilu on Suomen festareista ehdottomasti paras. Krääsäkojuja ja oheishauskaa toimintaa on huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Asiakaspaikkojen suuren määrän takia oluttiskeillä ei tarvitse odottaa, mutta edelleen on suorastaan pöyristyttävää maksaa 6,5 euroa lämpimästä oluesta kuumana kesäpäivänä.

Kaikin puolin Ruisrock on edelleen Suomen tärkein yleisrockfestivaali, sillä eiväthän tämän vuoden Ruisrockissa vierailleet 63 000 voi olla täysin väärässä.

Mahdollisesti jotain samankaltaista