Rue Morgue : s/t – Tyylikästä, tuttua ja kasvotonta

(Svart Records 2018)

 

Aiemmin kaksi pienlevyä julkaissut uusromanttisen musiikin uusimmalla aallolla purjehtivan kalliolaisen post-punk-kolmikko Rue Morguen debyyttipitkäsoitto on nähnyt päivänvalon. Vaikka varsinainen päivänvalon näkeminen onkin yhtyeen musiikkiin ilmiasuun liittyen ehkä varsin kaukaa haettua, sisäänpäin kääntyneen tumman musiikin seasta tilaa valtaa tummasävyinen mutta ilmavasti purskahteleva, 80-luvulle viittaava uuden aallon retrahtava kitaravetoinen indie-pop. Esikuvakseen yhtyeeltä mainitaan Killing Joke. Tästä huolimatta Jaz Colemanin voimallisesta saarnauksesta, yhteiskunnallisista ja astraaleista, lyyrisistä neronleimauksista ja Geordie Walkerin pyörremyrskyriffeistä yhtye jää paria 80-luvun alkumetreille viittaavaa biisirakennetta ja rytmipoljentoa lukuunottamatta varsin kauas. Lähempi brittiläinen vertailukohde voisi olla vaikkapa Editors. Rue Morgue haluaa pressikirjeen perusteella tehdä pesäeroa kotimaisiin mustahuulibändeihin (Musta Paraati, Silmät jne.) olemalla enemmän “punk”, onnistuen tämänkin määritelmän täyttämisessä melko heikosti.

Rue Morgueen ensimmäisenä helpostikin verrattavissa oleva kalliolaisyhtye on Kuudes Silmä, jonka ilmaisusta edellämainittu ei instrumenttikohtainen soittotyylittely ja albumin soundipolitiikka huomioon ottaen ole ollenkaan kaukana. Itseasiassa paikoin saa höristää ihan tosissaan korviaan, että huomaisi kyseisten bändien väliset, käytännössä hyvin minimalistiset musiikilliset eroavaisuudet. Asiaa ei helpota se, että Kuudennen Silmän Jere Lehmus laulelee taustoja parilla biisillä. Promokirjeen mukaan mieluummin punk-bändiksi itsensä parhaiten mieltävän Rue Morguen erottaa ensimmäisenä muista saman genren yhtyeistä siisti pukeutuminen, joka lienee livetilanteessa tyylilajiin istuva ja jonkin asteista omaleimaisuutta henkivä ratkaisu. Tosiasia kuitenkin on, että kyseinen luukin valinta tyylilajissaan ole mitään uutta.

Ensikierroksilta albumilta ei liiemmin tuntunut nousevan yksittäisiä biisejä kokonaisuuden ehdottomaan parhaimmistoon. Kuitenkin, muutaman toiston myötä albumin loppupään kappaleet: “Joku Kuuntelee“, oikein onnistunut Tunnit-laina “Pois“, hyvin rullaava “Tiedoton” sekä reiluhkosta kertsin tekstirivien pateettisuudesta kärsivä, mutta lopun viimein ehkä juuri se albumin komein ja ilmavin veto “Uupunut Taistelemaan” alkavat erottua edukseen soitannolliselta tekniseltä toteutukseltaan hyvin tuotetusta mutta hieman mitäänsanomattomasta ja tasapaksuhkosta kokonaisuudesta.

Rue Morgue on debyyttialbuminsa perusteella taidokas ja kehityskelpoinen yhtye, mutta varsin persoonattoman kuuloinen, jälkipunkin ja gootahtavien musiikillisten ainesosien tehokas mutta yllätyksetön kierrättäjä. Yhtye laulaa synkistä mielenmaisemista, unelmattomuudesta ja kasvottomuudesta mutta on samalla koko ajan itse vaarassa lipsua ankean kasvottomaksi, ulkoa opitusti ahdistusta kuvaavaksi, genreuskolliseksi yksiköksi. Kappaleiden työstövaiheessa yhtye tuntuu myös päästäneen itsensä turhan helpolla. Promokirjeen mukaan yhtyettä kuulema kiinnostaa enemmän kiertää Kallion keskikaljakuppiloita kuin hieroa biisejä treeniksellä. Niin, siinäpä se vastaus taitaa seistä rivien välissä, kuinka kehittää yhtyettä ja biisejä, jos vaan viitsii, jaksaa ja näkee bänditoiminnan kannalta aiheelliseksi.

 

2/5