Rhys Chatham ja e-mollin lumo

LIVE: Rhys Chatham Kuudennella Linjalla, 11.1.2012

Palvelukseen halutaan: Kitaristeja.
Tarjoamme sinulle mahtavan tilaisuuden päästä mukaan dynaamiseen ja mukaansatempaavaan tiimiin kansainvälisesti arvostetun huippuosaajan vetämänä. Osaathan E-mollin?
Työn kesto: n. 2 tuntia (sisältää ruokatauon)
Palkka: bensarahat ja hyvä mieli

Miten lie rekrytointi kulkenut Etelä-Suomen pörinäskenen postituslistalla, mutta toivottu tulos sillä ainakin saavutettiin. 1970-luvulta asti kitaramusiikin rajoja tunnustelleista minimalisteista oppipoikansa Glenn Brancan ohella tunnetuin,Rhys Chatham, järjesti keskiviikkona melko ainutlaatuisen illan Suomen marginaalirock-kentän tutuista nimistä johtamansa kokoonpanon kanssa.

Kulttuuritapahtumalle hyväksyttävään aikaan iltayhdeksältä alkava konsertti kerää Kuudennen Linjan sopivan täyteen avantrock-väkeä ajoissa jo orkesterin astuessa lavalle. Kapean salin kapea lava pursuaa hoikkia miehiä kitaroineen: vasemmanpuoleisessa rivistössä Funin Teemu Hietaniemi, Black Audion Arttu Tolonen ja tasapuolisesti Echo Is Your Lovesta ja Hero Dishonestista tuttu Mikko Heikkonen. Oikealla puolella kitara-arsenaalin muodostavat Circlen kitarakolmikko Westerlund-Jääskeläinen-Jääskeläinen sekä kokoonpanon ainoa basisti, Funin Vesa Putkonen. Taustalla rumputyöskentelyä tarjoaa Circlen ja Aavikon Tomi Leppänen. Kokoonpanon keskelle astuu hupsulla habituksella kulkeva vekkulisti vanhentunut mies, joka näyttäisi olevan enemmän kotonaan verannalla muistelemassa seikkailuvuosiaan Indokiinassa kuin soittamassa taiderockia pienklubilla.

Täysvaalean hiuspehkon takaa paljastuu kuitenkin maailmaa nähnyt ja arvostusta vastaanottamaan tottunut esiintyjä, jonka vaivaton ja hellyttävä karisma polkaisee illan hyvin liikkeelle. Helsingin konsertti oli Chathamin kalenterin ainoa muutamaan hetkeen, ja tarina ei kerro kuinka pitkään tai intensiivisesti illan esitystä on harjoiteltu (Toim. Huom. Esitystä oli treenattu tasan kerran edellisenä päivänä), tai minä päivänä Chatham ylipäätään on saapunut paikalle. Alkuspiikin 2011-tervehdys menköön vitsailun ja jet lagin piikkiin, mutta itse esitys on hyvin hanskassa.

Illan teemana on Chathamin vuonna 1977 alunperin esittämä Guitar Trio, joka oli ensimmäisiä ja merkittävimpiä New Yorkin minimalismi / no wave -maailmasta ponnistaneita teoksia. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen Chatham on kaivanut vanhan merkkipaalun uudelleen esille ja laajentanut sen alkuperäisestä triosta Kuudennella Linjallakin nähdyn kaltaisille kokoonpanoille, joiden live-esityksiä ympäri maailmaa taltioitiin parin vuoden takaiselle Guitar Trio Is My Life!-tripla-CD:lle.

Chatham lähtee liikkeelle varovaisella matalan E-kielen yhden nuotin melodialla Leppäsen hihat-kompin päällä ja nyökkäilee kapellimestarinomaisesti muita soittajia yksi kerrallaan mukaan. Jokaisella soittajalla on oma soittotapansa ja kitaransa, mikä tuo äänimaailmaan eri lailla erottuvia vivahteita. Pikkuhiljaa Chatham vaihtaa nuotin E-mollisoinnuksi ja nyökkää orkesterin mukaan tähän yksi kerrallaan. Äänet sekoittuvat keskenään mutta sävellyksen soittajakohtaiset rytmitykset kehittävät nopeasti uuden seurattavan elementin. Kaiken keskellä Chatham pitää sävellyksen langat käsissään soittamalla, ilmeilemällä ja huutamalla ohjeita jokaiselle soittajalle erikseen. Meno ei kuitenkaan ole ryppyotsaista suorittamista vaan maestrolla on hymy ja hyväksyntä herkässä. Mikäs tuossa, kotiasiat on kunnossa ja jumitusta on kiva soittaa. Kun E-molliin on kerran päästy, siitä ei loppukappaleen aikana luovuta. Äänenvoimakkuus ja intensiteetti kohoaa parhaaseen krautrock-tyyliin ja huippukohdassa on häkellyttävää tajuta että Leppänen on soittanut koko kappaleen pelkällä hihatilla. Guitar Trio -teoksen ensimmäinen osa hiipuu lopulta pois samalla tapaa kuin tulikin.

Chatham esittää yökerhoisännän ja suomen kielen taitojaan lyhyen välitauon aikana, mitä seuraava Guitar Trion kakkososa on hyvin samantyylinen kuin äsken kuultu ykkösosa. Yleisö naurahtaa ensimmäisen E-nuotin kajahtaessa ilmoille ja kappale lähtee tuttuun tahtiin liikkeelle. Suurimman yksittäisen eron kappaleiden välillä tekee vapaampi rumputyöskentely, jossa Leppänen saa tällä kertaa käyttää koko settiään. Tavanomaisempi mutta silti eläväinen rokkikomppi siivittää esityksen ärhäkämmäksi ja volyymi kohoaa illan kovimpiin lukemiin. Yleiseen kaoottisuuteen sopivasti koko orkesteri ottaa enemmän vapauksia soiton intensiteetin suhteen, ja Chatham jopa laukoo hetken aikaa voimasointuja E-taajuuden ulkopuolelta!

Kolmatta sävellystä varten Chatham virittää kitaransa hövelillä näppituntumalla ultraharmoniseen Pythagoraanviritykseen. Niin ovat ilmeisesti tehneet muutkin, sillä koko orkesterin yhdenaikaisten lyöntien kuljettama kappale kuulostaa lähes epävireiseltä noiserockilta. Tervetullutta vaihtelua Guitar Trion perään yhtä kaikki.

Chathamin mukaan Guitar Trion konseptin kipinä syntyi hänen nähdessään Ramonesin soittavan, ja tietynlaista punk-musiikin vapauttavuutta tämä teos huokuu vielä uudella vuosituhannellakin. Vaikka julkiset Guitar Trio -esitykset tehdään osaavien muusikkojen kanssa jotka kykenevät puhaltamaan oman kädenjälkensä hyvin rajoitettuun sapluunaan, itse sävellys on lähes kenen tahansa kitaraan tarttuvan soitettavissa. Tänä viikonloppuna meidän kellarissa otetaan selvää miten paljon yhdestä soinnusta voi saada irti.


Epilo
gue à la Sundberg:

Ei kahta ilman kolmatta, Guitar Trioa nimittäin. Kun suosionosoituksille ei kuulunut loppua Pythagoras-encoren jälkeen kehotti mies yleisöä tanssimaan DJ-musan tahtiin ja juomaan viinaa, missä välissä hän vetäytyisi orkestereineen takahuoneeseen juonimaan “toista settiä”. Hieman pitemmän tauon jälkeen koko konkkaronkka palasi kuin palasikin lavalle. Chatham vitsaili etukäteen, että kyseessä on aivan uusi sävellys, jonka he juuri olivat rustanneet takahuoneessa. Vitsin juju valkeni yleisölle ensimmäisen soinnun kajahtaessa ilmoille. E-mollihan se siinä.