Radiopuhelimet : Ei kenenkään maa – Riisutun konkarin paluu

(If Society 2013)

Jos iän kuunna päivänä arki on vituttanut, tai muuten on vaan ollut turhautunut olo, Radiopuhelimien sähköinen hyökkäys on toiminut henkisenä turvakotina ja vastalääkkeenä ne lukemattomat hetket. Yhden vakuuttavimman livebändin funkiin, bluesiin, hard coreen, afro-amerikkalaiseen rytmimusiikkiin ja juurevaan rockiin nojaava, junnaava, pohjoinen raivo on kerta toisensa jälkeen hoonannut jokseenkin tehokkaasti henkisen paskansuodattimen.

Laulaja J.A. Mäen ja kitaristi Jarno Mällisen täysin omassa kastissaan painivaa, monisyistä raivoa, pimeyttä, kiimaa ja häiritsevyyteen asti ehdottomuutta huokuvia havaintoja kumpuavat tekstit ovat pelottavista piirteistään huolimatta jättäneet aina lopulta jälkeensä huojentuneen, puhdistautuneen ja lohdun tunteen. Sitä ne tarjoavat tänäänkin smäidän valumisineen ja kuvankäsittelyineen, Juho-eukon lapsille tarjoamine kelkkakyyteineen, positiivisine paranoijineen ja luonnon armoille heittäytymisineen. Parhaimmillaan tekstit tempaisevat myös tyylillä reveleistä nykyaikaan kuuluvaa, junttia isänmaallisuusasennetta (Ei kenenkään maa).

Radiopuhelimet esiintyi akustisena viime vuosikymmenen puolivälissä Nälkäteatterin kanssa yhteistyössä esittämässään, Juha Hurmeen ohjaamassa “Tommi” -teatteriproduktiossa, mitä varten alunperin tehtyjä kappaleita on myös päätynyt vajaa vuosikymmen myöhemmin julkaistulle albumille (Esim. Tommin Pornolehdet ja Kilju). Nyt 13.:lla albumillaan Oulun hurjat ovat riisuneet ilmaisunsa vapaiksi sähköistä ja Jyrki Raatikaisen raivokkaasta rummutuksesta, ja albumin äänimaailma on luotu täysin akustisisten kielisoitinten, perkussioiden, jousisoitintenen ja puhaltimien avulla.

Hauiksesta lähtevä, akustinen Radiopuhelimet soi Ei kenenkään maa -albumilla askeettisesti ja juurevan bluesmaisesti, mutta samalla se myös onnistuu  tarjoilemaan Velvet Undergroundista muistuttavia, rujon avantgardistisia melodiakulkuja koruttoman mutta voimakkaan soitinkirjon tukemana.

Radiopuhelimet kuulostaa edelleen omalta tiukalta ja sivuilleen katselemattomalta itseltään, mutta sen väkivaltaisessa perusotteessa korostuu nyt pehmeämpiä, bluesiin ja kokeellisempaan rockiin päin kallellaan olevia elementtejä. Toisaalta, vuosien varrella yhtyeen on ollut aistittavissa antaneen tilaa myös luupäisimmän hard core-otteensa osalta psykedeelisemmälle ilmaisulle. Ei Kenenkään maa -albumi on myös soinnillisesti ja fiilikseltään enemmän juuri-blues kuin funk, vaikkakin yhtyeelle omaleimaiseen tapaansa piruilevan hyökkäävään tyyliin. Akustisena yhtye soi uskaliaasti raakana, paljaana mutta samalla myös yllättävän pehmeänä ja lempeänä. Paikoin jopa kauniina. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että menossa olisi löysistytty, vaan että nyt sähköistetyn äänivallin puuttuessa oikeuksiinsa pääsevät yhtyeen musiikillisemmat nyanssit.

Huomioonotetaavaa on, että Radiopuhelimista puhuttaessa rima on jo lähtökohtaisesti korkealla. Albumin edetessä tuntuu, että minimissään kahdesta soinnusta koostuvat, junnaavan maaniset tai bluesit riffit liippaavat paikoin turhankin läheltä toisiaan tehden kokonaisuudesta aavistuksen paikallaan junnaavan. Välillä meluvallin puuttuessa tai miksauksesta johtuen Mäen laulu ja ääntely korostuvat turhankin paljon muusta orkestraatiosta. Mällisen ja toisen kitaristin, Katzin tappavaa, stereo-efektimäisesti vuoropuhelevaa tuplakitararytmittelyä jää myös kaipaamaan akustisten biisien puitteissa enemmän.

Vaikuttavimpia vetoja Ei Kenenkään maa -albumilla ovat pahaenteinen blues Smäidä, uhkaavasti riffittelevä Kuolemaa karkuun, riemukas Positiivinen paranoia, ja pelottavan vahva Pitkään liukuun. Kapteenin Kuolema on myös erittäin hieno härkäruoskablues, minkä tunnelmia kotimaisen musiikin piirissä enää harvoin nykyään tavoitetaan tai oikeammin; ymmärretään enää haluta tavoittaa. Usean kuuntelukerran jälkeen myös Kilju osoittautuu hienosti uusiin sfääreihin ulottuvaksi biisiksi. Juhlatalossa on puolestaan kaunis kaikessa 60-70-luvun folk-rockmaisuudessaan, ja Yö kun saatiin päätökseen –  blues päättää albumin tyylikkäällä hidastelullaan.

Uskon, että osa albumin biiseistä toimisi sähköisenä ja livenä akustisia albumiversioita tykimmin. Kyseessä on silti kelpo albumi uuden aluevaltauksen tehneeltä, yhdeltä maailman hienoimmalta yhtyeeltä. Perässähiihtäjiä kotimaisen melurockin edelläkävijälle löytyy runsaasti. Siksi kyseisenlainen irtiotto lopulta osoittaa, kuka tällä yhä määrä.

4/5

Radiopuhelimet elävänä:
17.10. Lost in Music-festival, YO-talo, Tampere
19.10. Ääniwalli-festival, Helsinki

Mahdollisesti jotain samankaltaista