Provinssirock 2010, perjantai: Paloma Faith, Mew, Pendulum, 30 Seconds to Mars

Epäilyistä ja jonkinasteisesta epätoivostakin huolimatta saimme tungettua viisi ihmistä ja viiden ihmisen leirintäkamppeet taskukokoiseen cityautoon ja matka aurinkoisesta Helsingistä kohti sateista Seinäjokea sai alkaa. Matka sujui pakkaamisen jälkeen lähes ongelmitta, mitä nyt ensiksi unohdin kääntyä koko Seinäjoelle. Telttakin saatiin pystyyn juuri ennen festivaaliviikonlopun ensimmäistä rankkasadetta.

Kuva: Nelly Tatti

Kuva: Nelly Tatti

Artisteista tämän vuoden Provinssin avasi brittiläinen soul-tulokas Paloma Faith X-stage teltassa. Ennen keikkaa pidin naista lähinnä yhtenä monista Amy Winehousen jälkeen pinnalle ponnahtaneista soul-tähtösistä, enkä odottanutkaan mitään elämää mullistavaa keikkaelämystä. Olisi kyllä pitänyt, Paloman keikka oli nimittäin mielestäni ehdottomasti yksi Provinssin parhaista. Sain kylmiä väreitä heti kun nainen asteli lavalle punaisissa koroissaan ja turbaanissaan (!) ja alkoi laulamaan läpimurtohittiään Stone Cold Sober. Paloma nautti selkeästi lavalla olosta ja oli silminnähden yllättynyt yleisönsä innokkuudesta. Lainaten naisen sanoja: “At first I thought people were gonna throw piss at me, but now I feel home”. Vaikka ulkona satoikin, teltassa oli oikein kesäinen ja reipas tunnelma. Keikan ehdoton kohokohta oli Akonin Sexy Bitch -biisin cover-veto, Paloma sai tämän puhkisoitetun renkutuksen kuulostamaan yksinkertaisesti upealta. Cover oli erityisen hyvä veto etenkin festariyleisön, joka tuskin tuntee hittejä lukuun ottamatta Paloman biisejä kovinkaan hyvin, edessä. (Aikku Salonen & Nelly Tatti)

Palomasta tuli kiire rynnätä päälavan puolelle kuuntelemaan tanskalaista Mew’tä. Bändi veti lavan eteen ihan kiitettävästi yleisöä ja etenkin die hard-fanit näyttivät olevan aivan hurmiossa, enkä todellakaan tajua miksi. Jos Mew’n pojat nauttivatkin lavalla olosta niin eivät he ainakaan näyttäneet sitä, biisit kuulostivat ainakin minun korvaani kaikki samalta puurolta. Kontaktinotto yleisöön jäi lähes minimaaliseksi, mikä on huono juttu erityisesti festivaaleilla, jossa ehkä kaikki yleisön jäsenet eivät lukeudu niihin bändin ykkösfaneihin. Bändi ei toiminut isolla lavalla ollenkaan, eikä onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä. Harmitti todenteolla, että missattiin Paloman lopetus tämän takia. (AS)

Mew’n jälkeen oli aikomuksemme mennä tsekkaamaan Eläkeläisten live-settiä, mutta syystä sun toisesta emme koskaan oikeen päässeet perille asti…

Kuva: Jaana Lehtonen

Kuva: Jaana Lehtonen

Missä illan parhaat bileet? No X-Stagella tietenkin ja musiikkitarjonnasta päätti alunperin Australiasta kotoisin oleva, nykyään paljon radioasemien soittolistoillakin roikkuva Pendulum. Pitkään aikaan en muista että tunnelma ennen keikkaa olisi ollut niin katossa kuin nyt.Teltta oli ihan täynnä ja yleisöstä huomasi, että tätä keikkaa on kyllä odotettu. Bändi aloitti lupaavasti Genesis-introlla josta päästiin itse asiaan Salt in the Woundsin tahdeissa, mikä sai yleisön suureen hurmokseen toviksi, kunnes sähkökatkos keskeytti setin ja hiljensi koko teltan lähes puoleksi tunniksi jättäen yleisön odottamaan turhautuneena jatkoa. Onneksi jaksoimme odottaa, sillä kun bändi sitten lopulta palasi lavalle yleisö räjähti ja koko teltta biletti kuin ysärireiveissä konsanaan. Keikka oli ehdottomasti päivän, ja itse asiassa koko Provinssin paras; tunnelma yleisön joukossa oli uskomaton ja musiikki puhui puolestaan, bändin ei paljoa tarvinnut turhiin läpinöihin turvautua tunnelmaa nostaakseen. Innokkaita kuulijoita oli kerääntynyt sen verran paljon etteivät kaikki edes mahtuneet sisään telttaan, jonka takia jäinkin ihmettelemään että miksei tämän suuruinen bändi ollut päälavalla? Toisaalta kylläkin teltan tiivis tunnelma sopi tämänkaltaiseen keikkaan. Esityksen aikana kuultiin myös vanha hitti Slam sekä cover-versio Prodigyn Voodoo Peoplesta. Energinen setti lopetettiin kaikille tähän mennessä tutuksi tulleella Watercolourilla. (NT)

Kuva: Nelly Tatti

Kuva: Nelly Tatti

Juoksimme kesken Pendulumin päälavalle jossa 30 Seconds to Mars oli ehtinyt jo aloittaa. Pendulumin aiheuttaman adrenaliiniryöpyn jälkeen kesti hetken tottua tähän menoon. 30 Seconds to Mars on livebändinä varma hyvä, ja olinkin odottanut mielenkiinnolla bändin näkemistä festarilavalla. Taannoisen jäähallikeikan tasolle bändin tämä keikka ei kyllä noussut. Bändi veti kyllä ihan hyvin, mutta tällä kertaa keikasta jäi vähän laimea maku suuhun. Jared Letolla kyllä riitti karismaa, joka vetosi tietenkin erityisesti yleisön naisiin, bändi kuulosti hyvältä ja keikka oli visuaalisesti näyttävä yleisössä lentelevine jättimäisine palloineen sun muineen, mutta jotain jäi silti tällä kertaa puuttumaan. Jos olisin nähnyt 30STM:n nyt ensimmäistä kertaa olisin varmasti pitänyt tästä keikasta paljonkin, mutta koska olen nähnyt bändin aiemmin ja tiedän heidän pystyvän paljon parempaankin, petyin hieman. (AS)

Kaiken kaikkiaan tämä perjantai oli erittäin onnistunut, täynnä mielenkiintoisia artisteja ja hyviä keikkoja, joista etenkin Pendulumin keikasta puhutaan vielä pitkään.