Provinssirock 2010, lauantai: PMMP, Gallows, A Day to Remember, Atreyu, Disco Ensemble, Cypress Hill

Lauantai-aamu (lue: iltapäivä) valkeni sateisena, mutta aurinko alkoi kuitenkin pian paistaa, jolloin sinisilmäisinä suuntasimme kohti festivaalialuetta ilman minkäänlaista sadesuojaa.

Päivän aloittajaksi oli tällä kertaa valittu suomalaisten festareiden kestosuosikki PMMP. Bändi onnistuikin houkuttelemaan päälavan eteen ihan kiitettävän kokoisen yleisön, vaikka suurin osa olikin varmasti vielä tässä vaiheessa melkoisessa koomassa edellisillan bileiden jälkeen. Itselläni odotukset olivat PMMP:tä kohtaan ehkä vähän liiankin korkealla, mistä johtuen etenkin keikan alkupuoli oli mielestäni tylsähkö. Tähän syynä saattoi toisaalta kylläkin olla enemmänkin huonosti nukuttu yö kuin bändi. Kesähitti Rusketusraidat sai yleisön, ja lopulta minutkin kuitenkin heräämään ja viimeistään täydellisesti festareille sopiva Matkalaulu sai allekirjoittaneenkin heilumaan musiikin tahtiin ja hyräilemään mukana. (Aikku Salonen)

Kuva. Jaana Lehtonen

Kuva: Jaana Lehtonen

Päälavalta siirryimme Saarilavan puolelle tsekkaamaan brittiläisen hardcore-bändin Gallowsin odotettua keikkaa. Bändi ehti hädin tuskin aloittaa soittamisen kun laulaja Frank Carter oli jo hypännyt yleisön sekaan, mikä sai kansan tietenkin villiintymään. Laulaja ei tästä säikähtänyt, vaan pikaisen lavalla käynnin jälkeen hän oli taas kentällä, tällä kertaa muodostaen ympärilleen valtavan moshpitin. Frankin palattua lavalle meno sen kun yltyi ja keikan alun vähäinen sadekin vaihtui kunnon kaatosateeksi. Frank ei sadetta kuitenkaan säikähtänyt, vaan hyppäsi uudestaan yleisön sekaan rääkymään mikkiin fanien kanssa. Brutaaleiden sanoitusten takana on selkeästi nöyrä tyyppi joka oikeasti välittää faneistaan, eikä sorru turhaan diivailuun. Keikan loppupuolella nekin, joilla Gallowsin sanoitukset eivät välttämättä olleet muistissa pääsivät laulamaan klassisen coverin, I Fought the Law’n tahtiin. (AS)

Vähän Gallowsin jälkeen oli jenkkien vuoro vallata Saarilava, kun floridalainen A Day to Remember nousi lauteille. Innokasta yleisöä oli tässä vaiheessa kerääntynyt lavan eteen erittäin kiitettävästi ja ilmakin oli jo paranemaan päin, enää ei satanut kaatamalla. Itse kylläkin olin tässä vaiheessa vielä niin litimärkä ja väsynyt Gallowsin keikan jäljiltä, että päädyin suosiolla katselemaan bändiä vähän kauempaa. Lauantain mielenkiintoiset rockbändit oli tänä vuonna ängetty mielestäni vähän liiankin sumppuun; edellisestä keikasta ei ollut ehtinyt vielä edes toipua kun jo oli seuraava bändi lauteilla. Itse kun ainakin pidän festareilla juuri monipuolisuudesta, jos samantyyppisiä bändejä on liian monta peräkkäin, niin mihinkään keikkaan ei jaksa keskittyä ihan täysillä. A Day to Remember osoittautui tästä huolimatta katsomisen arvoiseksi, nopeatempoinen musiikki ja energinen esiintyminen saivat jopa läpimärän, kylmästä tärisevän ja ehkä hieman pahantuulisen allekirjoittaneenkin nauttimaan keikasta. (AS)

Kuva: Jaana Lehtonen

Kuva: Jaana Lehtonen

A Day to Rememberin jälkeen siirryimme kuuntelemaan Wolfmotherin tilalle hankittua yhdysvaltalaista metalcore-bändiä Atreyuta päälavalle. Ryhmä astui lavalle rytinällä Bleeding Mascaran tahdissa ottaen yleisön haltuunsa kuin stadionbändi konsanaan. Bändi oli innoissaan Suomen ensivisiitistä ja olivat silminnähden pirteitä, vaikka olivatkin saapuneet lavalle suoraan lentokentältä. Sateisesta säästä huolimatta myös yleisö oli mukana alusta loppuun, joskin heräsivät yhteislauluun kunnolla vasta Falling Downin aikana. Puolitoistatuntiseen settiin mahtui mm. akrobatiaa (basisti veti kuperkeikkoja), kitaristi Dan Jacobsin ketteriä kitarasooloja sekä hassuttelua vokalistin ja rumpali/vokalistin välillä. Covereiltakaan ei säästytty, kun bändi veti oman versionsa Bon Jovin You Give Love Bad Namestä. Vokalisti Alex Varkatzas jopa onnistui tiputtamaan mikrofoninsa maahan kesken laulannan, ja joutui myöhemmin vaihtamaan koko mikin tästä kolauksesta johtuen. (Nelly Tatti)

Ihmettelen suuresti miksi Suomessa niinkin suosittu bändi kuin Disco Ensemble oli tungettu piskuiselle Saarilavalle. Lava on tietty legendaarinen, ja sillä on kuulemma jopa museoarvoa, mutta totuus on että se on liian pieni, eikä toimi Disco Ensemblen kokoisen bändin keikkalavana alkuunkaan. Saarilavan lähialueet olivat bändin keikan aikana pakattu aivan täyteen, kumisaappaiden käyttäjät tanssivat mutalammikoissa, tennarikansan joutuessa tyytymään tappelemaan tilasta kuivemmilla alueilla. Pieni lava ei kuitenkaan bändiä tuntunut haittaavan, onneksi. Disco Ensemble on selkeästi kyllä suosionsa ansainnut, bändi kuulostaa livenä mielettömän hyvältä. Yleisö lähestulkoon palvoi bändiä ja tuntui innostuvan jokaisesta biisistä vain entistä enemmän. (AS)

Kuva: Jaana Lehtonen

Kuva: Jaana Lehtonen

Legendaarinen Cypress Hill oli illan viimeinen akti, ja sai heti alkuun myös meidän toimittajien jalat vipattamaan. Päälavalle oli tässä vaiheessa kertynyt jo kiitettävä määrä musiikin ystäviä ja letkeä, joskin vähän yksitoikkoinen meno kesti pitkälle yöhön. Viimeistään Insane in the Brainin aikana mutainen maa muuttui tanssilattiaksi. Lavalla nähtiin myös avoimesti poltettavan huumausaineita, mikä aiheutti lähinnä hilpeyttä yleisössä, ehkä hiukan närääkin. Cypress Hillin setti oli sopiva lopetus sateiselle päivälle, mukavan rentoa meininkiä, josta rockin nimeen henkeen ja vereen vannovat allekirjoittaneetkin huomasivat nauttivansa. (NT)

Mahdollisesti jotain samankaltaista