Pori Jazzin perjantai: Vähemmän on enemmän

Pori Jazz, Perjantai 23.7.

Teksti: Ilkka Kärrylä
Kuvat: Pori Jazz

Pori Jazzin toinen pääkonsertti oli sisällöltään huomattavasti epäyhtenäisempi kuin jazziin painottunut torstai. Päivään mahtui sykähdyttäviä hetkiä, mutta myös puuduttavaa rutiinia. Afro beatista kantrirokkiin liihotellut kokonaisuus ei tuntunut olevan suunnattu oikein kenellekään. Olisikohan ensi vuonna vihdoin aika profiloida myös Kirjurinluodon konsertit tyylilajeiltaan selkeämmiksi? Tänä vuonna temppu onnistui jo iltaklubien osalta paremmin kuin koskaan, kun Otava Factoryssa keskityttiin jazziin ja LP45:ssä souliin, funkiin ja hip hopiin.

© Arto Takala

© Arto Takala

Väsyttävän väsymätön groove-kone

Perjantain peräänantamattomimmasta tykityksestä vastasi Seun Kuti & Egypt 80. Funkia ja afrikkalaisrytmejä yhdistelevä afro beat -yhtye on perustajansa Fela Kutin kuoltua siirtynyt seuraavan sukupolven huomaan, mutta groove on säilynyt. Yhtyeen sapluuna on alkukantaisen toimiva: rytmilooppi pyörimään ja bileet pystyyn. Kuvaan kuuluu runsaasti lyömäsoittimia ja pari mauttomasti puettua taustatanssijaa. Näissä kinkereissä kitarakin on puhtaasti rytmillinen instrumentti.

Myönnettäköön, että sama groove alkaa kymmeneen minuuttiin venytettynä hieman tympiä, oli se miten monimuotoista hyvänsä. Nuorempi Kuti onnistui kuitenkin myös ihastuttamaan julkealla asenteellaan, joka kuului niin laulussa kuin alttofonin tuuttauksessakin. Mies hyöri lavalla kukonpojan elkein ja antoi biiseissään täyslaidallisen muun muassa kieroille poliitikoille. Egypt 80:n soitto ei ole yhtä tiukkaa kuin parhailla funk-yhtyeillä, mutta saa takamuksen liikkumaan. Vauhdikkaat puhallinsoolot ja innokas basisti Justice Kunle erottuivat edukseen, mutta rumpusetin takana istunut Adebiyi Ajayi Raimi kuulosti paikoin epävarmalta. Luonteikas bändi toi iltapäivään mukavaa meininkiä, ei valtavaa musiikillista elämystä.

Hehkuvaa lavakarismaa

Etukäteen epäilytti, miten pääasiassa intiimejä pianoballadeja tulkitseva Tori Amos mahtaa pärjätä suurella areenalla. Huoli osoittautui turhaksi heti, kun punahiuksinen laulajatar istuutui flyygelinsä ääreen. Kulunutta sanontaa käyttääkseni Amos täytti lavan vaivatta viehättävällä olemuksellaan. Ainakin ensimmäisille penkkiriveille kauniit popmelodiat välittyivät intensiivisinä ja vangitsevina. Omien hittibiisien, kuten Crucifyn ja Hey Jupiterin lomaan mahtui mm. Depeche Mode -cover My Personal Jesus.

© Olli Sulin

© Olli Sulin

Jopa kaltaiseni tiukkojen taustabändien ystävä joutui myöntämään, että Tori Amosin musiikki ei kaipaa mitään ylimääräistä. Hienot sävellykset toimivat pianon säestyksellä kuin unelma. Etenkin, kun Amos ei tyydy konventionaalisimpaan komppaukseen, vaan uskaltaa hakata koskettimia välillä rajumminkin. Särmikäs Tori oli päivän ehdoton huippukohta ja yllätti ainakin minut karismallaan, joka ei tarvinnut edes välispiikkejä tuekseen.

Etelävaltioiden rock ei yllätä

Päivän viimeistä esiintyjää odotellessa lavan edustan valtasivat cowboy-hatut ja Harley-Davidson -paidat. Kantrirockin konkarilla, entisellä CCR-laulaja John Fogertylla on Suomessa vankka kannattajakuntansa, ja soivathan miehen hitit radioasemillakin edelleen taajaan. Enemmän tai vähemmän hittipotpurista oli kyse miehen keikassakin. Setin kärki oli yllättävänkin CCR-vetoinen: alkupuolella kuultiin mm. Who’ll Stop the Rain ja Born on the Bayou, ja veto loppui Down on the Cornerin, Bad Moon Risingin ja Proud Maryn yhteislaulantaan. Pari coveriakin mahtui settiin, ja veikkaanpa, että aika moni suomalainen luulee tämän keikan jälkeen Roy Orbisonin Pretty Womania Fogertyn biisiksi.

© Johanna Tirronen

© Johanna Tirronen

CCR:n rallit ja Fogertyn soolohitit ovat lähtemätön osa populaarikulttuuria, mutta tämänkertainen esiintyminen jätti minut hieman kylmäksi. Ainakin edellisen päivän Totoon verrattuna Fogerty yhtyeineen tarjosi melko yksipuolista ja nyanssitonta rock-tuuttausta, jota hittikertsit ja Jason Moweryn kantriviulu vain ajoittain piristivät. Show tosin kärsi aluksi epäselvästä miksauksesta, mikä parani hieman loppua kohden. Silti kokonaisuus peittyi usein kolmen kitaran valliin ja Kenneth Aronoffin taitavaan mutta aivan liian jyräävään rummutukseen. Esimerkiksi Michael Webbin Hammond oli leijonanosan keikasta turhan pimennossa. Fogerty itse pääsi ihastuttamaan sooloillaan ja intoutui jopa esittelemään, että vanhaltakin taittuu tapping. Välispiikeissä konkari jatkoi festareilla jo tutuksi tullutta niukkaa linjaa, mutta muisti sentään toivottaa useaan otteeseen “God Bless y’all!” Todennäköisesti suurempi fanikerroin olisi tehnyt keikasta astetta nautittavamman. Nyt John Fogerty jäi mukavan turvalliseksi alkuillan nostalgiapalaksi.

Gil-sedän tarinatuokio

© Kim Knappe

© Kim Knappe

Omalta osaltani perjantai-ilta jatkui vielä LP45-teltassa, jossa rapin kummisedäksikin kutsuttu Gil Scott-Heron esitti vähintään yhtä vahvaa yksinpuhelua kuin Tori Amos aiemmin kirjurilla. Lempinimestä huolimatta Scott-Heronilla on lopulta melko vähän yhteistä nykyaikaisen rapin kanssa. Kyse on pikemminkin hillitystä soul-laulannasta, joka aika ajoin laskeutuu jopa puhelaulun tasolle. Lyriikat ovat suuressa roolissa, joten yhteys räppiinkin on kiistatta olemassa. Miehen toinen kutsumanimi, “musta Bob Dylan“, on kuitenkin astetta osuvampi musiikin kantaaottavuuden ja pelkistetyn otteen näkökulmasta.

Scott-Heron höpötteli ensin hyvän tovin yksinään taikoen välillä harkittuja sointukulkuja koskettimistostaan. Aina ei ollut helppo sanoa, missä kulki biisien ja spiikkien raja. Myöhemmin lavalle ilmaantui taustatukea perkussioiden ja saksofonin muodossa, ja soundi muuttui entistä täyteläisemmäksi. Teltan tunnelma oli alusta loppuun uskomattoman intensiivinen, vaikka lavalla oli vain pieni vanha mies, joka lähes hukkui valtavan lätsänsä alle. Pitkän levytystauon ja vaikeiden vuosien jälkeen paluun tehnyt Gil Scott-Heron sai kuitenkin rosoisella karismallaan tuhatpäisen yleisön pauloihinsa. Koko festivaalin hienoimpia esityksiä ja jälleen yksi todiste siitä, että loistava keikkaelämys syntyy myös ilman 20-henkistä svengibändiä.

Mahdollisesti jotain samankaltaista