Overkill meuhkasi Tavastialla ilkeästi – Thrash-pioneerin ensimmäinen Suomen headline-kiertue toteutui 33 vuoden jälkeen

Thrash metallin innovaattoreiden eliitti määritellään näinä vuosina “Big Fourin” – Metallican, Slayerin, Anthraxin ja Megadethin kimppasirkuksen nimiin. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa loppuunmyydyillä stadionkeikoillaan keskimäärin 80% kaikista nykyisistä tehoistaan oman materiaalinsa eteen lavalla antavien, entisten thrash-titaanien kalpeiksi varjoiksi haalistuneiden lohikäärmepuffien yhdessä esittämää, koko perheen ylijumaloitua ja -hinnoiteltua huvipakettia. Tiedostavana musiikinkuluttajana viimeistään nyt kannattaa siis antaa mahdollisuus kohta jo pappaikään ehtineen genren näennäisesti pienemmäksi tunnetulle kaartille. Jos ei muuta, niin ainakin hinta-laatu-suhde paranee “näiden pienempien” keikoilla kosolti heti kättelyssä hevihittimammuttien konsertteihin verrattuna.

Torstaina, 18.4. Helsingin Tavastialle saapui yhdysvaltalainen Overkill, mikä aloitti toimintansa jo vuonna 1980, mutta mikä nousi genressään pinnalle vasta vuosikymmenen loppupuoliskolla – muutamaa vuotta nuo  “isoimmat neljä” mukanaan tuoneen hyökyaallon jälkeen. Yhtälailla edellämainitun “Ison Nelikon” rinnalla ylväästi thrash metallin kivijalkoihin kuuluva New Jerseyn pirulauma on edelleen, seniori-ikäänsäkin tultuaan todella relevantti ja vakuuttavan rankka metalliakti. Over Killin yksi kunnioitettavimmista piirteistä on heittää vimmaisen ilkeä keikka jopa noin kolmanneksen vajaalle, Tavastian kokoluokan klubille ahtautuneelle fanilaumalle ilman eleitä väsymisestä, löysäilystä, välinpitämättömyydestä tai turhasta brassailusta. – Se on rautaista ammattitaitoa ja tervettä itsekunnioitusta se.

Over Killin Euroopan kiertueen aloittanut ja uransa ensimmäinen, viisi keikkaa kattanut Suomen headline-kiertue toteutui lopulta 17 albumin ja 33 vuoden bändiuran jälkeen. Ainakin Tavastian keikan perusteella yhtye tuntui ottaneen asian vastaan arvokkaana kunniatehtävänä. Ennen keikkaa Overkillin perustajajäsen, vokalisti Bobby “Blitz” Ellsworth käppäili tavallisen rennosti yhtyeen fanien seassa Tavastialla, ja allekirjoittaneen häneltä saamansa haastattelun perusteella niin hän kuin muukin yhtyeen miehistö olivat hyvin latautuneita ja odottivat illan keikkaa sekä ensimmäistä Suomen kiertuettaan oikein toiveikkaina ja hyvillä mielin.

Lämppäribändinä O.K.:n Suomen kiertueella soittanut nuori, Jyväskylästä ponnistava Lost Society on suosiostaan päätellen selkeästikin lunastanut paikkansa nuorikkosukupolven silmissä kotimaisen thrash metallin kärjessä. Jotenkin kaikessa hyväntuulisuudessaan, humoristisuudessaan ja iloisessa show-meiningissään yhtyeestä eivät suinkaan tule mieleen mitkään Sacred Reich, Testament, Annihilator tai Xentrix, vaan enemmänkin Kummelin Speedy ja Saku-puupää- osaston liian kalliisti ja liian hyvin tuotettu, enemmänkin tyttöjen makuun sliipattu, Acid Reignin, Re-Animatorin tai M.O.D.:in kotimainen versio. Yhtyeen musiikki on enemmänkin tiukasti kieli poskessa tehtyä, viihteellistä thrash-metal-fuusiota kuin hard coreen sotkettua, seinän läpi rynnivää, vittumaisen tylyä tai ajatuksia herättävää tykitys-thrashia.

Kaikki kunnia todella energiselle L.S.:lle, mutta vastikään Nuclear Blastin kautta debyyttialbuminsa Fast-Loud-Death julkaissut yhtye ei täsmällisen tiukasta soitannasta ja poikamaisella innolla niskat kipeiksi moshaavasta, yleisön mukaansa tempaavasta meiningistään huolimatta pudonnut millään tavalla allekirjoittaneelle. Vanhan liiton thrash-jäärä kaipaisi yhtyeeltä parempia biisejä, anarkistista ajatusta, paljon vähemmän hymyä ja yleisön kosiskelua sekä ehdottomasti vihaisempaa vääntöä. Aikaa ja intoa yhtyeellä kutenkin on petrata kaikilla näillä osa-alueilla, ja kun peruspaketti on noinkin hyvin kasassa kuin se nyt on, kaikki se on ken` ties ainoastaan ajan kysymys.

Homma oli kuitenkin O.K., kun veteraaniviisikko astui radioaktiivisen vihreää valoa ja usvaa säteilevälle lavalle. Väkevän The Electric Age –älppärin kuluneena vuonna julkaissut Overkill ei ollut tosiaan tullut paikalle näyttämään nätiltä, viihdyttämään ketään tai viemään bändäripimuja mukanaan, vaan antamaan heti kättelyssä musiikillisesti dunkkuun kaikille paikalle vaivautuneille.

Yhtyeen ikinuori, päälle viisikymppinen keulakaksikko; laulaja Ellsworth ja edelleen häpeilemätöntä metallikukko-asennetta huokuva basisti D.D. Verni osoittavat jo avausbiisin Come And Get It aikana tyylikkään thrash-showmies-karismansa purevuuden ilman James Hetfieldilta tuttua, lipevän ontuvaa imelyyttä tai Kerry Kingin kornin puolelle kääntyvää yli-totisuutta. Kitaristikaksikko Dave Linskin ja Derek Tailerin yhteistyö yhtyeessä on puolestaan varsin pelkistetyn hillittyä, timanttisen tiukaksi hitsattua riffikäsityötä perusvarman rumpali Ron Lipnickin pedatessa yhdessä Vernin kanssa heille jykevän ärhäkän rytmipohjan, miltä ampua kovilla.

Aivan yhtyeen alkupään tuotannosta valitut Feel The Fire-debyytin Rotten to The Core ja Taking Overin Wrecking Crew seurasivat yllättävän luontevina jatkeina heti tuoreen avausbiisin jälkeen. The Electric Age:n kappaleilla yhtye repäisi ylimääräisen vaihteen silmään avausbiisin lisäksi myös kiukkuisesti rokkaavan Electric Rattlesnaken ja Save Yourselfin siivittämänä.

80- ja 90- luvun alun tuotantoaan O.K. runnoi toki myös antaumuksella. Taking Overilta kuultiin lisäksi In Union We Stand, Under The Influencelta Hello From The GutterThe Years of Decay -albumilta hienon painostava klassikko Who Tends the Fire sekä singlebiisi Elimination. Yhdeltä menestykseikkäimmältä albumiltaan, Horrorscopelta yhtye heitti Infectious:n sekä encorena ankaran tuplabassarirypistyksen Coma. Jälleen kerran O.K.- keikan päättyi vuonna 1987 yhdeksi yhtyeen klassisimmaksi vedoksi muodostuneeseen, saman nimiseltä EP:ltä löytyvään, alunperin kanukki-punkkien, The Subhumansin ytimekkääseen ja konstailemattomaan ralliin, Fuck You!

Vuosituhannen taitteen heikommalle huomiolle ja keskinkertaisemmalle laadullekin jääneiden albumien Ironbound, Bloodletting ja ReliXIV:n biiseillä yhtye täytti yhden neljänneksen setistä, mistä joukosta vaikuttavimmin toimivat pahaenteisesti groovaava Thunderhead ja tymäkkä speed-thrash-ryntäys Ironbound.

Over Killin Tavastian setti koostui siis pitkälti kappaleista bändin olemassaoloajan ensimmäiseltä ja tuoreimmalta kolmannekselta, mikä jätti sikäli yksityiskohtana toivomisen varaa, että 1990-luvun maittavien I Hear Black, The Killing Kind, From the Underground and Below ja Necroshine -albumien melodisempia tai rytmisesti totutusta O.K.-normista poikkeavampia biisejä ei kuultu setissä ainuttakaan. I Hear Black, Battle, Burn You Down, Promises tai Long Time Dyin` olisivat esimerkiksi tuoneet ilmaa perus-thrashaysta välillä aina tasapaksuuden rajamaille asti täyteen runnottuun live-settiin.

Joka tapauksessa viime vuosina mm. kahdesti Tuska-festivaaleilla soittanut Overkill osoitti jälleen kerran kyntensä olemalla edelleen viriili metalliryhmä, miltä nuoremmilla bändeillä on paljon opittavaa ja ammennettavaa vielä vuosienkin, ellei vuosikymmentenkin päästä. Kyseessä oli hyvän ja erinomaisen välimaaston laskeutuva keikka, ja vaikka allekirjoittaneen korvat huusivat taas koko seuraavan päivän, eipä se tuntunut missään. Selvää on, että Overkillillä riittää ikäpäivistään huolimatta vielä pirusti nälkää tarjota parastaan. Se tässä kaikessa on juuri sitä olennaisinta.

Lopuksi vielä Bobby “Blitz” Ellsworthin tunnelmia ja tarinointia Skullbanger.net:lle antamansa haastattelun muodossa kiertuebussista, Tavastian pihamaalta kyseisenä iltana. Mosh…and then some!

 

Overkillin ensimmäinen Suomen kiertue piti sisällään seuraavat keikat:

17.04.2013 Pakkahuone, Tampere

18.04.2013 Tavastia, Helsinki

19.04.2013 Kerubi, Joensuu

20.04.2013 Teatria, Oulu

21.04.2013 Rytmikorjaamo, Seinäjoki