Nuclear Omnicide : The Presence of Evil – Seuraavan sukupolven Stone

(EBM Records/ Nuclear Omnicide 2013)

Jossakin määrin nihilistinen kriitikkokin oli kerennyt jo menettää toivonsa tuoreiden, kotimaisten bändien kykyyn tehdä enää kouriintuntuvaa ja nivusille potkivaa metallia. Valtaosa tulevaisuudenlupauksiksi hehkutetuista metalliyhtyeistä on jo vuosia kompastellut mahdottomuuteensa pyrkiessään tarjoilemaan joko munattoman kornia, yksitoikkoisen puuduttavaa jyystöä tai lukemattomista genren alakategorioista kasaan läjättyä sillisalaattia, mitä kutsutaan milloin metal coreksi, milloin post-metalliksi tai ties miksi uudeksi, trenditietoiseksi, ajanhengen mukaiseksi hutuksi. Kirkkonummen lupaavat urhot, Nuclear Omnicide on kuitenkin riemastuttava poikkeus, eikä sorru mihinkään tällaiseen.

Meksikolaisen EBM-Recordsin julkaisemalla debyytillä yhtye ei pyrikään keksimään sirkkelinterää uudelleen, vaan nelikko tykittää antaumuksella 80-luvun lopulta tuttua, tanakoilla ja täyteläisillä, vahvasti rapakon taakse kumartavilla tapporiffeillä potkivaa, kipakkaa death-thrashia tyyliin Schizophrenian aikainen Sepultura, Slayer ja Leprosyn aikainen Death. Matkassa mausteena on myös ripaus teutoni-thrashia, mistä selkeimmät vaikutteet muistuttavat Kreatorista.

N.O.:n varsin kansainväliseltä kuulostava paahtaminen on kiitettävän ankaraa kautta linjan, eikä poikamaisella innolla ja aggrella molemmin nyrkein mätkitty turpasauna anna yhtyeen debyyttialbumilla periksi hetkeksikään. Blood Currency, Biotech, Unleash Yourself,  Lethal Obsession, Mr. Rabbit, Koodinimi Koskenkorva ja Slayerin Hell Awaits –albumin uhkaavat hidastelut mieleen tuovat yhtyeen ja albumin nimikkobiisit eivät jätä selittelyille juurikaan sijaa. Nuclear Omniciden meno on väkivaltaista hurmosta, ja mosh-osien hengähdysbreakkejakin yhtye osaa tarjoilla debyytillään jo kohtalaisesti. Vaikka yhtyeen S.O.D. – henkinen huumori kirvesmurhaajapupuineen on myös hykerryttävästi kohdallaan, balladeja ei tällä levyllä kuulla, ja erittäin hyvä niin.

Kasper Koutosen ja Mikael Ignatiuksen tuplakitarointi on nautinnollista kuunneltavaa. Kaksikon murhariffittely ja tyylitajuisen taidokas, perinteitä kunnioittava kitarasooloilu polveilee viitteitä aina Yngwie Malmsteenista Jeff Hannemanin kautta Ex-Obituaryn ja Six Feet Underin Allen Westin kielten kuritukseen. Basisti-laulaja Benny Raivion lähinnä nuorta Max Cavaleraa muistuttava, punkahtava ulosanti nostaa puolestaan niskavillat helposti pystyyn vanhemmaltakin thrash-jäärältä. Raivio on opiskellut Cavaleransa, Millensä, Arayansa, Lilkerinsä ja Kinginsä tekstitystensä oikeaoppisesta thrash-tematiikasta ja -sanailusta päätellen kiitettävästi.

Kuitenkin seitsemän albumin kymmenestä biisistä on yhtä-kahta riffiä lukuunottamatta perustempoiltaan hyvin hektistä takomista, ja kappaleiden riffit alkavat ennen pitkää liipata vaarallisen läheltä toisiaan, mikä alkaa albumia läpi kuunnellessa syödä kokonaisuuden potkivuutta, aggressiivisuutta ja lopulta myös tehdä lopputuloksesta hieman tasapaksun vaikutelman.

Suvereeneimpaan tyrmäykseen albumikokonaisuutta ajatellen TPOE:n biisit kaipaisivat enemmän ja pidempiä break-osia, ja että ylipäätään mukaan olisi mahdutettu pari raskaampaakin kappaletta. Pääpainon siirtämistä aavistuksen hitaammilla tempoilla operoiviin elementteihin vaikka Celtic Frostin tai 80-luvun Anthraxin tyyliin, yhtye saisi ainakin paperilla aikaan pelottavaa jälkeä. Myöskään muutamat, biiseihin ilmaa tuovat duurisointukierrot eivät tekisi ollenkaan pahaa Nuclear Omniciden turboahdettujen biisien tapauksessa. Albumin miksauksessa olisi myös ollut hieman viilattavaa; rytmikitaravalli saisi iskeä vielä aavistuksen tehokkaammin Alex Anttilan paukuttaman, ankaran rumpumätön läpi niin, että sinällään “pahojen” riffien nyanssit pääsisivät puremaan entistä tiukemmin kuulijaa naamaan ja palvelemaan näin kokonaisuutta paremmin.

Nuclear Omniciden biiseihin tarvittaisiin siis vielä hieman balanssitarkistusta sekä aavistus enemmän dynamiikkaa ja ilmaa tuovia riffi-, laulu- ja rytmivariaatioita niin, että kuulijan legot olisivat entistäkin tehokkaammilla ja vähemmillä iskuilla kurkussa. Yhtyeen riffituli on kuitenkin 18-vuotiaiden pelimannien kepakoista taotuiksi sen verran uskomattoman tiukkaa, rankkaa ja tyylitajuista, että heidän harteillensa uskaltaa helposti asettaa kautta aikojen yhden kotimaan lupaavimman thrash-yhtyeen viitan.

Nuclear Omnicidea voi biisiensä puolesta hyvällä omalla tunnolla povata jopa uudeksi Stoneksi tai Airdashiksi sillä erotuksella, että heillä on jo nyt plakkarissa ko. kasarisuuruuksia parempia biisejä. Kirkkonummelaiskytköksisistä ja kotimaisista tekijöistä Nukejen väkevä thrashays osuu kuitenkin vielä edellämainittuja yhtyeitä lähimmäs niin ikään “Kyrsälän” kasvatin, Mika “Kaasu” /”Gas Lipstick” Karppisen (Kyyria, HIM, Bendover) ja Roope Latvalan luotsaamaa, vuonna 1995 yhden, loistavan albumin julkaissutta Dementiaa tai The Scourgeria.

Tuoreiden, kotimaisten thrash-tulokkaiden keskenäisessä vertailussa N.O.:n debyyttialbumi pesee tinkimättömällä tyylitajullaan ja teeskentelemättömyydellän esim. kovasti medioissa hehkutetun Lost Societyn debyytin vähintään lukemin 4-1. The Presence of Evilin kuultuaan usko metallinuorisoon on jälleen palannut roimasti. Mikäli yhtye jaksaa vaan tehdä töitä jatkossa olan takaa, se, milloin Euroopan metallikentät kutsuvat näitä lahjakkaita nuoria miehiä, on heidän debyyttialbuminsa perusteella vain ajan kysymys. Kun kolme ja puoli pyöristetään matemaattisesti aina ylöspäin, tulostaulu näyttää:

4/5