Neurosis -kahlitsematon luonnonvoima

On hieman yli 8 vuotta siitä kun Neurosis saapui Suomeen keikalle ensimmäistä kertaa. Tuolloin yhtye esiintyi Tuska-festivaalin päälavalla alkuillasta, keskellä auringonpaistetta. Oli etukäteen tiedossa etteivät päivänvalo ja ulkoilma ole otollisimpia elementtejä Neurosiksen kaltaiselle, tummaan tuomiopäivänkuosiin kietoutuneelle aktille. Setin aloitukseksi oli kuin olosuhteita kommentoiden valikoitunut A Sun That Never Sets. Bändin lopeteltua myrskyisään versioon Through Silver in Bloodista oli toisaalta upea tunne koska yhtye vihdoin tuli nähtyä ja keikka oli hyvä, ja toisaalta keikkakokemuksen vaillinaisuus ulkoilmafestivaalin kontekstissa jäi kaivertamaan.

Neurosiksen ensimmäinen Suomen sisäkeikka toteutui viimein tiistaina, Tavastia-klubilla, Tuska Liven ja Blow Up That Gramophonen yhteistyönä. Lämppärikseen yhtye oli kutsunut pyörittämälleen Neurot Recordingsille kiinnittämänsä suomalaisen Dark Buddha Risingin, jonka tumman ritualistinen, junnaavasta doomista psykedeelisempiin ulottuvuuksin seikkaileva ääniodysseia sopi täydellisesti alustamaan illan pääaktia. Yhtyeen normaalin kappalekeston ollessa siinä yhden vinyyli-LP:n puoliskon mittainen, vaikutti puolen tunnin lämmittelyslotti hieman alimitoitetulta, mutta kyllä tämä näinkin kelpasi oikein hyvin. Lyhyempi esiintymisaika saattoi johtua myös siitä, että Neurosis päätti astella lavalle n. 10 minuuttia etuajassa.

Dark Buddha Rising.

Tapaani ei kuulu katsella settilistoja etukäteen, joten se että yhtye aloitti vuonna 1993 julkaistun Enemy of the Sun –albumin avausraidalla Lost yllätti positiivisesti ja nosti heti fiilikset kattoon. Kyseinen albumi lukeutuu henkilökohtaisiin suosikkeihini yhtyeen tuotannosta Times of Gracen (1999) ohella. Seuraavaksi yhtye kaivoi vieläkin syvemmältä katalogistaan nopeatempoisemman The Webin -kappaleen Souls at Zerolta (1992) –albumilta, jolla hardcore-yhtyeenä aloittanut viisikko kehitti nykyisen, post metaliksi monesti kutsutun doomin, sludgen ja pitkäjänteisen dynaamisen kappalekehittelyn määrittämän tyylinsä.

Olen aina ihmetellyt mitä ihmiset ovat tuon levyn kuullessaan miettineet. Neurosis on edelleenkin omassa kastissaan, mutta silloin ei kerta kaikkiaan ollut mitään vastaavaa musiikillista olemassa. Levyllä kuultava industrial-henkisyys ja junnaava riffittely oli toki hivenen velkaa Godfleshin kautta Swansille, mutta kokonaisuutena Souls at Zero on aivan uniikki, oman aikansa outolintu. Samaiselta levyltä kuultiin vielä toinenkin kappale, Takeahnase ja 90-luvun tuotannosta lisäksi Locust Star ja keikan päättänyt maailmoja murskaava The Doorway. Loput settilistan kappaleista olivat melkein kaikki uusimmalta Fires Within Fires –levyltä.

Vanhojen kappaleiden lisääntynyt rooli setissä ei kuitenkaan tullut aivan puun takaa. Neurosis ei pitkään aikaan soittanut Through Silver in Bloodia (1996) vanhempaa materiaalia, mutta tähän tuli viime vuonna muutos kun yhtye juhlisti 30-vuotista taivaltaan soittamalla pari kahden illan käsittävää retrospektiivistä konserttikokonaisuutta. Tuolloin kuultiin materiaalia kutakuinkin yhtyeen jokaiselta julkaisulta, mukaan lukien kahdelta ensimmäiseltä hardcore-levyltä, Pain of Mindilta (1988) ja Word as Law’lta (1990). Itse näin tämän tuplasetin Hollannin Roadburn-festivaaleilla. On hienoa etteivät palautuneet suoraan sitä edeltävään moodiin vaan päättivät jättää settiin vanhempia kappaleitaan. Tavastiaa edeltävillä Suomen festarikeikoilla on kuultu enimmäkseen aivan muita kappaleita, joten suomalaisfanien kannatti todellakin saapua paikalle.

Roadburnin yhteensä yli neljätuntista kattausta voi pitää melko lailla definitiivisenä Neurosis-kokemuksena, mutta ei Tavastian keikka sille paljoa hävinnyt, varsinkin jos sattuu pitämään yhtyeen tuotannon raskaammasta laidasta. A Sun That Never Setsin (2001) ja The Eye of Every Stormin (2004) tunnelmapalat jäivät tyystin pois ja kun Fires Within Fireskin vertautuu yhtyeen tämän vuosituhannen muihin albumeihin kompaktimpana ja jyräävämpänä oli tiistaina kuultu setti todella intensiivinen ryöpytys. Tavastian kokoisessa pienessä klubissa yhtyeen järisyttävä livesoundi myös tuntui, kaikilla tavoin, enemmän kun isokokoisemmissa paikoissa, puhumattakaan ulkoilmatapahtumista. Raskaimmillaan se kuulosti siltä kuin todellisuus hajoaisi liitoksistaan. Yhtyeen vokalistikitaristit Steve Von Till ja Scott Kelly, sekä kosketintelinettään holtittomasti eteenpäin kippaavaa Noah Landis välittivät myös osaltaan musiikin raivoisaa luonnetta, ja tällä kertaa aivan tuossa parin metrin päässä. Yksi elottomaan esineeseen kohdistunut väkivallanteko koettiinkin The Doorwayn loppupuolella, kun Kellyn mikrofoni päätti alkaa kiertämään. Ei olisi kannattanut. Taiteilija potki mokomankin kelvottoman kapistuksen lattiaan ja huusi viimeiset vokaaliosuutensa basisti Dave Edwardsonin mikkiin.

Vuoteen 2012 asti Neurosiksen klubikeikkoja määritti yhtyeen virallisen visualistin Josh Grahamin suunnittelemat taustaprojisoinnit. Grahamin jätettyä kokoonpanon ja keskityttyä omaan A  Storm of Light -yhtyeeseensä keikoilla ei taustavisuaaleja ole näkynyt, mikä on osaltaan muuttanut keikkakokemuksen luonnetta askeettisempaan suuntaan. Kappaleiden välillä valot sammuvat ja kielisoittajien virittäessä instrumenttejaan Landis soittaa äänipankeistaan tai koskettimistaan ambientiä huminaa, mikä toimii suvantomaisena korvanpuhdistuksena kuuloaistia saturoivan hyökytyksen välissä. Ikään kuin inkivääri sushipalojen välissä. Välispiikkejä ei ole. On valoa, pimeyttä ja viisi miestä repimässä kaiken irti soittimistaan, äänijänteistään ja, jos ei sellaiseen usko kirjaimellisesti, niin symbolisesti, myös sieluistaan.

Neurosis ottaa kaiken tekemisensä intohimoisesti ja vakavissaan, jopa niin tosikkomaisen täysillä että se tuntuu olevan joillekin ihmisille luotaantyöntävää. Jotkut tuntuvat hieman paradoksaalisesti ajattelevan että on mahdotonta ottaa vakavasti yhtyettä, joka ei osaa myös nauraa omalle toiminnalleen. Mutta Neurosiksen tosikkomaisuus on juuri oikeanlaista. Se aikaansaa tinkimätöntä taidetta joka vaatii kuulijaltaan pitkäjänteisyyttä, normielämää keventävien ironiafilttereiden unohtamista ja eräänlaista kuiluun heittäytymistä. Tämä ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan ahdistuksessa vellomiseksi. Neurosiksen musiikki on raskasta ja synkeän kuuloista, mutta jos se kumpuaa ihmisyksilön psykologisesta ahdistustilasta, se tekee sen peilaten paljon suurempia kuvioita. Maailmanloppu häämöttää ja ihminen saattaa siihen olla omalla toiminnallaan syypää, mutta samalla ihminen on täysin mitätön isommassa mittakaavassa. Yhtyeen musiikki on itsessään kuin luonnonvoima, kuin tulivuoren purkaus tai tsunami. Se vain on, eikä siinä ole mitään ahdistavaa. Päinvastoin, se on hurmoksellista.

Neurosiksen setti Tavastialla 4.7.2017

Lost
The Web
A Shadow Memory
Locust Star
Fire Is the End Lesson
Takeahnase
Broken Ground
At the End of the Road
Bending Light
The Doorway