Musta Risti : Musta Risti – Kosmista pölyä, vanhan liiton hevimöykytystä ja korkeaoktaanista kaahausta.

(Svart Records 2018)

Kosmista pölyä, vanhan liiton hevimöykytystä ja korkeaoktaanista rockin räimimistä. Sillä konseptilla mennään taas. Lahtelainen Musta Risti on kelpo yhdistelmä fuzz-rockin, psykedelian, stoner-doomin sekä NWOBHM- saundeja yhdistelevä viisikko. Yhtyeen omaa nimeä kantava kakkosalbumi ei keksi pyörää saati sen keskiötä uusiksi, vaan jytää varmoiksi havaittuja latuja kuorruttaen kakun tyylilajilleen sopivasti. Yhtye osaa pitää homman keskimääräistä mielenkiintoisempana sopiviin kohtiin täsmäpommittamillaan riffi- ja rytmiikkavaihdoksilla. Musta Risti soittaa bändinä tyylitajuisesti vereviä aavikko- ja moukaririffejä toinen toisensa perään louhien, vahvalla ja varioivalla groovella höystettynä. Yhtyeen biisit toimivat siitä huolimatta hyvin pitkälti Einari Toiviaisen tyylikkäiden laulumelodioiden ja -soundin ansiosta, joissa yhdistyy periaatteessa Sapattivuoden Hannu Paloniemen ja Circlen Mika Rätön tyyppinen hevivenyttely, mutta aika-ajoin myös jokin iskelmällinen Rauli Badding Somerjoki -klangi  hienoine vibraattoineen.

Lohduttomuuksiin asti kurottuvia lopunajan meininkiä kuvaavat sanoitukset voisi joku tosikko ottaa rasittavan väsyttävinä vuonna 2019. Osittain “Mustan Ristin” lyriikat sortuvat toki vanhojen hevikliseiden pyörittelyyn enemmänkin kuin mitä on kieli poskessa tehtynä tarkoitus, mutta mitä sitten? Ei näissä tällaisissa biiseissä mistään yhteishengennostatuksestakaan pidä, herranen aika, laulaa. Mustan Ristin mustaan nahkaan ja niitteihin vuorattu konsepti sekä musiikillinen maaperä ovat niin vahvasti 70-luvun jytässä ja perinne-hevissä, että pienet jos pari reilumpaakin korniuden puolelle lipsahdusta kuuluu enemmän kuin asiaan.

Jos olisi toivonut yhtyeen imaisulta jotain kehittettävää, ehkä jotain konkreettista, oivaltavaa ja esim. Black Sabbathille tyypillistä, reilummin yhteiskunnallista kantaaottavuuden hetkeä olisi suonut myös Mustan Ristin lyyrisen puolen sisältävän loputtoman, lyyrisen hevanderi-dadailun sijaan. Albumin loppupuolella kappaleet alkavat menettää lievästi ponttaan verrattuna kokonaisuuden alkupuolen biiseihin, joista ylipitkäksi venytetty “Kaaoksen lapset” junnaa loppuun kiusallisen vaisusti, ja etenkin videobiisi “Moottoriritari” osoittautuu albumin käynytikorttina, harmillista kyllä, musiikillisesti koko albumin tylsimmäksi kappaleeksi. Muissa kappaleissa ei konteksti huomioon ottaen mainittavia puutteita ole. Musta Risti on albumikokonaisuutena joka tapauksessa selkeästi keskinkertaista kotimaista metallijulkaisua parempi, kolme ja puoli kääntyy ylös seuraavaan täyteen lukuun.

 

4/5