Muse esitteli ison ja värikylläisen trion

22.10.2009, Hartwall-areena, Helsinki

Kuva: Balsara

Kuva: Balsara

Aluksi lavalla on kolme pilvenpiirtäjän näköistä rakennelmaa. Niihin alkaa pimeässä salissa syttyä kuin ikkunoihin valoja. Yksi toisensa jälkeen, kunnes rakennukset on kokonaan valaistu. Sitten ihmisten silhuetteja alkaa kulkea ylös rappusia talojen sisällä uhkaavan musiikin tahtiin. Sitten ne alkavat pudota.

Sitten putoavat talojen seinät ja paljastavat bändin: kolme miestä, jokainen oman kerrostalonsa keskivaiheilla, korkealla korokkeella yleisön yläpuolella. Keskellä rummut (Dominic Howard), oikealla (yleisöstä katsoen) basso (Chris Wolstenholme) ja vasemmalla laulaja, kitaristi, pianisti, säveltäjä ja nörttirokkari/kitarasankari Matt Bellamy kirkkaanpunaisissa rumpalipojan housuissaan.

Kauas ovat nämä brittimaalaispojat kulkeneet sitten viime näkemän, joka tapahtui joskus heti nuijasodan päättymisen jälkeen, kun joku kumisaapasfirma oli ostanut Lepakon ja sen seuraajassa, kolkossa vanhassa telakkakiinteistössä soitti surkeissa oloissa pieni rock-kolmikko raivokasta rockiaan pikku lavalla. Nyt, vuoden 2009 Euroopan-kiertueen avauskonsertissa olivat ainakin puitteet kunnossa Musella. (Tuo edellinen keikka taisi olla vuonna 2003, paikkana siis Nosturi.)

Kaksi Euroopan-kiertueensa ensimmäistä biisiä Muse vetäisi Hartwall-areenalle rakennetuilla korokkeilla melko jäykkinä seisten. Jäykähköjä olivat kyllä avausviisutkin, uuden The Resistancen Uprising ja nimibiisi. Yleisö selvästi vielä totutteli näkemäänsä, kunnes lavat laskeutuivat normaalitasolleen ja soimaan räjähti bändin läpimurtolevyn Origin of Symmetryn (2001) avausmeuhkaus New Born.

Jo konsertin alkua odottavassa kutkuttavassa olotilassa huomasi, että alkutahteja jännittämässä oli areenalla ns. täysi tupa. Ja yleisöstä lähtevä metelikin oli hirmuinen, sen huomasi viimeistään New Bornin kohdalla. Myöhemmin illalla yleisön taputtaessa Starlightin tahtiin koettiin jo todellista hurmosta: kansaa oli paitsi paljon se myös eli erinomaisesti mukana koko konsertin ajan. Musea oli ilmeisesti Helsingissä odotettu.

Illan aikana kuultiin hittejä kuten upealla bassoriffillä eteenpäin kulkeva Hysteria, Supermassive Black Hole ja Time Is Running Out. Välillä Bellamy esitti flyygeliballadeja ja esitteli kuin epähuomiossa pianistinlahjojaan tapailemalla Caven alkua pitemmän kaavan kautta. Puolivälissä konserttia keskimmäinen pylväs, jolla rumpusetti nökötti, lähti pyörimään ja nosti Howardin ja Wolstenholmen jalustalle jamittelemaan kahdestaan. Vanhempien hyväksi haveittujen laulujen lisäksi settiin kuului puolen tusinaa uuden levyn laulua.

Keikan loppupuolella yhtyeen soittaessa isoa hittiään Plug in Babya vapauttivat avustajat lavan sivuilta valtavia valkoisia ilmapalloja yleisöön pomppimaan ja lavan edestä ammuttiin kekkereiden sekaan konfettisadetta. Yleisö oli hurmiossa. Sitten vielä pari rallia ja oli tauon paikka.

Encore aloitettiin uuden albumin laululla Exogenesis Pt. 1. Sitä seurasi erinomainen Stockholm Syndrome sekä viimeisenä huipennuksena Wolstenholmen huuliharppuintrolla käyntiin potkaistu kulttiklassikko Knights of Cydonia, joka summaa Musen uran, sanoman, meiningin, huumorintajun ja sävellystaidon oivallisesti: se on huikaiseva hittibiisi, joka yhdistelee vetävää rockmenoa, yksinkertaista ilmaisua hyytävään lauluun ja pistämättömään melodiantajuun yhdistettynä. Se on kuin parodia yhtyeen omista, vakavammista lauluista, mutta sävellystaiteellisesti aivan yhtä vakava.

Valoshow Musella oli hallussa, kuten myös orkesterin esillepano. Ihastuttavaa oli myös huomata, kuinka hyvä laulaja Matt Bellamy loppujen lopuksi onkaan: kaikkihan tietävät hänen kitarasankaruutensa, samoin pianonsoittotaitoja on kyllä esitelty viljalti, mutta livetilanteessa pöyristyttävää on, kuinka tarkasti Bellamy osuu nuottiin esimerkiksi viljelemissään falsettiosuuksissa. Trioilmaisukin toimii, vaikkei ihan samalla reseptillä enää mennäkään kuin silloin kerran Nosturissa, jolloin bändi oli kolmistaan vastuussa kaikista kaikista kuuntelijan korviin kantautuneista äänistä; nyt kulisseissa seisoi sentään mies(?), joka alussa tuplasi rummut ja välillä soitteli koskettimia tai kitaraa silloin kun maestro Bellamy oli itse toisen soittimen varressa.

Kaiken kaikkiaan bändin lienee levollista lähteä Helsingistä kohti Euroopan-kiertueensa seuraavia etappeja: soitto ja show toimivat erinomaisesti. Ihastuttavaa oli myös nähdä yleisö niin monilukuisena ja autenttisen innostuneena paikalla.

Mahdollisesti jotain samankaltaista