Metallikansa viihtyi myös Tuskan uusissa puitteissa

90-luvun lopussa Tavastialla ja jo tomuksi muuttuneilla VR:n makasiineilla aloittanut Tuska Open Air löysi 2000-luvun alussa pitkäaikaisen kodin aivan Helsingin ydinkeskustasta, Kaisaniemen puistosta. Täysiverinen metallifestari minkä tahansa kaupungin ytimessä tuntuu lähtökohtaisesti hurjalta ajatukselta, mutta niin vain kekkerit vakiintuivat näkyväksi osaksi Helsingin kesän kaupunkikuvaa. Eläkeläisrouvien tiedetään puhuneen esimerkiksi “Milla Magia -päivistä”, mikä osaltaan kuvaa osuvasti tapahtuman leppoisaa luonnetta. Vaikka lavoilla kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti juotaisiin pappien verta, metalliyleisön käyttäytymistä on liki kyllästymiseen asti kehuttu asialliseksi verrattuna esimerkiksi tangokansaan. Osuutensa tähän oli varmasti festivaalin poikkeuksellisella alkoholipolitiikalla – alueelle ei saanut kerran poistuttuaan palata, mutta mukaan sallittavat omat pullot poistivatkin ramppaamisen tarpeen. Kaisaniemi oli myös fyysisiltä puitteiltaan mitä mainioin festivaalialue: sekä porttien sisä- että ulkopuolelle levinnyt nurmikenttä tarjosi mainiot fasiliteetit keikkojen välillä levähtämiseen ja sosiaalisten suhteiden hoitamiseen.

Vaan miltä kuulostaisi niittirannekkeiden ja pussikaljan kilinä muutaman kilometrin päässä keskustasta? Kaisaniemen puistoon viritelty remontti pakotti tapahtuman muuttamaan Pitkänsillan pohjoispuolelle ainakin kesäksi 2011, mahdollisesti pysyvästikin. Vaikka Suvilahden alue onkin sinänsä todistettu perustoimivaksi tapahtumaympäristöksi muilla festivaaleilla ja yksittäisillä keikoilla, Tuska-yleisössä muutto herätti etukäteen negatiivisia tunteita. Kieltämättä Kaisaniemi vaikutti joissakin tilanteissa hieman ahtaalta, mutta pieneen tunkemiseen verrattuna luopuminen puistomiljööstä ja etenkin omien juomien kantamisen vapaudesta oli suorastaan ahdistava ajatus. Suomalainen on omaksunut ajatusmallin, jossa saavutetuista eduista ei tingitä, ja Kaisaniemen poikkeuksellisen vapaamielinen politiikka muuttuikin ehkä tottumisen myötä turhan itsestään selväksi puoleksi, jota ei aina osannut kylliksi arvostaa. Joka tapauksessa molemmat muutokset olivat Tuska-organisaatiosta riippumattomia.

Hyvin nopeasti kävi selväksi, etteivät uudet puitteet ole muuttaneet festivaalia käänteentekevästi. Suurin yksittäinen epäkohta alueella lienee varsinaisten istumapaikkojen puute: tasaisella asfaltilla köllöttäminen on viltinkin kanssa hieman epämukavaa puuhaa. Puutetta kuitenkin paikkasi mahdollisuus poistua tapahtumasta ja palata sisään mielensä mukaan, ja porttien ulkopuolten nurmialueella ilmennyt juhlinta muistuttikin parhaimmillaan Kaisaniemen kesistä. Metallikansa on toisinaan rahoistaan varsin tarkkaa väkeä, mutta liike alueen porteista ulos halpojen festarijuomien perässä ei ollut missään vaiheessa niin voimakasta kuin ennakkospekulaatioissa esitettiin. Myöskään turvatarkastuksissa jonotus ei tuntunut missään vaiheessa muodostuvan ongelmaksi. Sen sijaan nimikirjoitusteltalle johtanut matomainen muodostelma oli usein suorastaan pöyristyttävän pitkä, ja etenkin Devin Townsendin luulisi kärsivän jännetupintulehdusta nimikirjoitusrumban johdosta. Festivaalialue todella on aiempaa tilavampi, jos kohta tuntemukseen vaikutti myös yksinkertaisesti se, että jokaiselta päivältä jäi kohtalaisen paljon lippuja myymättä. Valtaosin Tuska joka tapauksessa toimi uusista puutteista huolimatta yhtä hyvin kuin ennenkin: väkivallasta ja rähinöistä ei näy juuri vilaustakaan, ja perinteiden mukaisesti myös sää suosi viikonloppua paria lyhyttä sadekuuroa lukuun ottamatta.

Itse bändeistä perjantain pääesiintyjä, millimetrideathin kantaisä Morbid Angel maistui teknisen äärilaidan faneille, vaikka yhtyeen nykyisiä keikkoja moititaankin God of Emptiness -jollotuksieen paikoin yllätyksettömiksi. Lauantaina Wintersun esitti vanhojen hittiensä ohella myös uutta materiaalia, joka ei ainakaan kertakuuntelulla eronnut valtavasti jo vuonna 2004 ilmestyneen debyytin nopealiikkeisistä ralleista. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä, millainen Suomi-metallin Chinese Democracyksi muodostunut Wintersunin kakkoslevy on, jos ja kun se joskus lopulta ilmestyy.

Melodisen metallin ystävien ilta jatkui Blind Guardianin parissa. Napakat Valhalla ja Welcome to Dying upposivat saksalaisten kokeneempaan fanikaartiin, mutta myös yhtyeen tuoreemmalla, runsaasti Queen-tributointia sisältävällä progressiivisella rockilla on paljon ystäviä.

Sunnuntaina norjalainen Kvelertak kipusi urhoollisesti lavalle kotimaansa traagisista tapahtumista huolimatta. Punkia ja metallia yhdistelevä rähjäinen pauke sopi festivaaliympäristöön yhtä hyvin kuin viikkoa aiemmin Ilosaarirockissa, mutta yhtyeen ajatukset olivat varmasti jossain muualla kuin Suvilahdessa. Jos Kvelertakista on helppo nauttia yhtyettä aiemmin tuntematta, Ruotsin kulttikombo Meshuggah soittaa teknisesti niin kimuranttia ja omaleimaista materiaalia, että jytkeestä on vaikea saada tunne-elämyksiä genreen erikseen perehtymättä.

Agnostic Frontin metallinen hardcore toi sunnuntaihin liikettä ja energiaa, kun taas Amorphiksen esitys jäi monen mielestä hajuttomaksi. Veteraaniyhtye on noussut vokalisti Tomi Joutsenen kanssa aiempaa suurempaan kaupalliseen suosioon, mutta perinteisen metalliyleisön on toisinaan vaikea löytää yhtyeen seesteisestä nykymateriaalista tarttumapintaa. Suvilahden ensimmäisen Tuska-festivaalin päätti Ruotsin viikinkikopla Amon Amarth, jonka jäsenistön habitus on huolestuttavan lähellä bändin kappaleita hallitsevia esi-isiä. Hiukset ja parrat heiluvat energisessä esityksessä kuin myrskyn keskelle joutuneessa lohikäärmeveneessä, ja kuin suoraan jostakin viikinkielokuvasta repäisty vokalisti Johan Hegg näyttää siltä, kuin voisi koska tahansa sännätä lavalta ryöstöretkelle. Kappalemateriaalista uljas Live without Regrets lienee paras esimerkki siitä, miten ryhdikäs lavashow yhdistetään onnistuneesti eeppiseen tunnelmaan.

On selvää, ettei Tuska Open Air varsinaisesti ole entisensä. Sijainti Helsingin ydinkeskustassa miellyttävällä alueella oli niin kova valtti, että yhtä kovaa brändiä on vaikea keksiä kotimaiselle festivaalille. Etenkin ulkomaalaiset vieraat jaksoivat vuodesta toiseen päivitellä sijaintia. Tuska 2011 oli tietyssä mielessä paljon standardimallisempi ja normaalimpi festari kuin aiemmat tapahtumat, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että tapahtuma oli järjestäjäorganisaatiolle ominaiseen tapaan onnistunut. Tulevat vuodet varmasti kultaavat Kaisaniemi-Tuskien muistoa vielä huomattavasti enemmän, mutta tämä ei ole ristiriidassa sen faktan kanssa, että myös muutamaa kilometria pohjoisempana metallifestivaali voi olla pirullisen hauska kokemus.