Melkein brittiläistä menoa Provinssissa

The Joy Formidable täytti tilan - ei ihmisillä mutta musiikillaan. Kuva: Aino-Kaarina Salonen

The Joy Formidable täytti tilan – ei ihmisillä mutta musiikillaan. Kuva: Aino-Kaarina Salonen

Provinssin tämänvuotista kattausta voisi kuvailla seuraavasti: brittitulokkaita, drum and bassia ja toki perusfestarien tapaan jokaiselle jotakin. Työnjako oli selvä, allekirjoittanut nappaisi käsittelyyn tuoreet brittiaktit, kun kollegani seikkailisi elektronisemman äänimaailman parissa.

Kontolleni jäivät siis The Vaccines ja The Joy Formidable, joista ensin mainittu osoittautui aikataulullisesti mahdottomaksi haasteeksi. Sen korvikkeeksi oli keksittävä jotain. Miss Li sopi alkuperäiseen teemaan huonosti, mutta jotain yhteistä sillä on The Joy Formidablen kanssa: molemmat vetivät hyvät keikat, ja kumpaisellakin oli harmittavan vähän yleisöä.

Miss Li on tehnyt jo viisi levyä, joiden musiikkia on kuultu useissa mainoksissa. Pendulumia vastaan kilpaillut esiintyjä jäi väenpaljoudessa odotetusti kakkoseksi, mutta se ei näkynyt orkesterin otteissa. Pikemminkin ensimmäistä Suomen festarikeikkaansa vetänyttä Miss Li:tä voi pitää yhtenä tapahtuman suurimmista yllättäjistä.

Provinssin sivujen vertailut Kate Bushiin ja Tori Amokseen voi saman tien unohtaa. Väheksymättä lainkaan Miss Li:n taiteellista ambitiota, oli Provinssin keikassa kyse ennen kaikkea hyvästä meiningistä. Esiintyjistä huokui vilpitön innostus, joka tarttui myös yleisöön ja teki keikasta vuorovaikutteisen kokemuksen. Lopussa staattisen yleisön sijaan paikalla hytkyi hyväntuulisia ihmisiä – Miss Li järjesti tanssit, jossa askeleita ei tarvinnut osata.

Keväällä The Big Roar -debyyttilevynsä julkaissut The Joy Formidable sai epäkiitollisen tehtävän villitä kansaa yhtyeen nykysuosioon nähden rankasti ylimitoitetulla X-Stagella. Osa kansasta saattoi jo tosin jo odotella tunnin päästä alkavaa System of a Downia päälavan liepeillä. Vaan hittoako sillä yleisömäärällä, tuntui yhtye ajattelevan ja otti tyhjyyttä ammottavan tilan haltuunsa.

Ritzy Bryanin lavaolemus ei jättänyt toiveille sijaa

Ritzy Bryanin lavaolemus ei jättänyt toiveille sijaa. Kuva: Aino-Kaarina Salonen

Vastoin levyn luomia odotuksia lavalle nousi monihenkisen yhtyeen sijaan trio. Voiko kolme ihmistä toistaa levyn mahtipontiset, paikoin jopa Arcade Firen mieleen tuovat, kappaleet uskottavasti livenä? Vastausta ei tarvinnut kauaa odottaa. Yhtyeen lataus oli paikoin jopa niinkin kova, että se tuntui kadottavan levyn hienovaraisimmat nyanssit intonsa alle. Toisaalta välillä soittoon, tai pikemminkin äänimaailmaan, olisi kaivannut lisää syvyyttä.

Onneksi The Joy Formidablen kohdalla kyse on pikkuvioista. Viimeistään vakuuttavasti rokannut Whirring ja eräs esikoisalbumin keskeisimmistä raidoista, A Heavy Abacus tekivät selvää jälkeä. Kun mukaan lisää kitaristi-laulaja Ritzy Bryanin välittömän lavaolemuksen, olen takuulla paikalla, kun yhtye saa järjestettyä toivomansa uuden keikan johonkin hieman intiimimpään tilaan. Silloin The Joy Formidablea ei pitele enää mikään.

Mahdollisesti jotain samankaltaista