MassivexpensivclassicA – Sonisphere, Helsinki 4.6.2012 Metallica + Machine Head

MetallicA – sanfranciscolainen, koko maailman suurin, tunnetuin, yhtäaikaa äärimmäisyyksiin asti vihattu ja rakastettu, kuin myös aivan liian moneen kertaan lukemattomien rokkipoliisien toimesta dissattu raskaan rockin supermammutti oli täällä taas. Yhtye oli alun perin 1980-luvun alussa luomassa ja kehittämässä thrash- ja speed-metallia ja yhdisti siihen 80-90-luvun taitteessa pop-tajuisella, melodisella nerokkuudellaan elementtejä, joiden tuloksena syntyneistä klassikkokappaleista sikisi maailman nykyaikaisten metalliradiokanavien soittolistojen selkäranka.

Maailman suurin hevibändi paisui 90-luvulla omaa nimeään kantaneen, kansainvälisesti niin maan perkeleesti myyneen tupla-albuminsa myötä syvälle kaupallisuuden ja omien päämäärättömien intressiensä ja mielihalujensa lumoihin, mikä lopulta salakavalasti sokaisi yhtyeen kampittaen sen komeasta, loppumattomasta nousukiidostaan noloksi katastrofiksi luonnehdittuun musiikilliseen luomiskyvyttömyyteen. Pohjanoteeraus kaikelle tälle oli varmasti vajaan vuoden takainen, erittäin huonotasoinen ja syystäkin flopannut, Lou Reedin kanssa yhteistyössä huolettomasti kasaan räiskitty tupla-albumi Lulu.

Vain kourallista biisejä lukuunottamatta maailman suosituin ja samalla varmasti epäuskottavin, eniten sielunsa myymisestä syytetty metallibändi on yrittänyt jo kaksi vuosikymmentä löytää uudelleen luovaa ja uskottavaa omaa itseään. Tämän itsensä etsimisen lopputuloksena on totuuden nimissä syntynyt albumien muodossa enää musiikkia, jota voi valitettavasti kuvata ainoastaan kalpeaksi haamuksi yhtyeen alkuaikojen innovatiivisuudesta.

Itse olin nähnyt Metallican livenä aiemmin ainoastaan kerran, vuonna 2009 World Magnetic -kiertueella esitetyllä Hartwall Areenan toisella keikalla, mikä tosihevareiden suureksi pettymykseksi ei suinkaan ollut mitenkään hullumpi keikka. Tuolloin yhtye louskutti tiskiin harvemmin livenä kuultuja klassikoita Leper Messiahista Dyer`s Eveen. Vaimoni oli nähnyt Metallican kesän Sonisphere-esiintymistä aiemmin myöskin ainoastaan kerran: …And Justice For All -kiertueella vuonna 1988  Helsingin jäähallissa. Kyseinen seikka ei suinkaan tehnyt tämänkertaisesta arvostelutyöstäni yhtään helpompaa.

Totuuden nimissä Metallicalla seuraajia riittää vielä vaikka kuinka kauan. Eurojen kuvat silmissä kiiluvien romaanikerjäläispullomummojen paratiisiin, Kalasatamaan oli puolipilvisenä kesäkuun ensimmäisenä maanantai-iltana ahtautunut vajaa 50 000 kansalaista fiilistelemään rakkaita ja monia tunteita edelleen herättäviä biisejä parin kymmenen vuoden takaa. Metallican Metallican tai jenkkiläisittäin The Black Albumin hittikimara sai ilmestyttyään tuhannet teinit (mm. allekirjoittaneen) aloittamaan kitaran soittamisen 90- luvun alkupuoliskolla, enkä suinkaan kiellä, etteikö ko. albumi olisi edelleen yksi musiikkielämäni kaikkien aikojen kulmakivistä. Metallica oli nyt palannut Sonisphere-kiertueensa ajaksi näihin uransa käänteentekevimpiin huippuhetkiinsä.

Saavuin vaimoni kanssa paikalle vasta puolivälissä Amorphiksen settiä. Hardcore Superstar, Gojira ja Ghost jäivät siis tällä kertaa tyystin välistä. Kotimaamme kalevalametalliairut soitti mukiinmenevästi, mutta sen enempää tunteita herättämättä. Sen musiikillinen anti jäi tällä kertaa ponnettomaan, hissimusiikkiin verrattavissa olevaan, Kingston Wallista vahvasti muistuttavilla kitarakierroilla flirttailevaan heviprogemaiseen, kilttiin taustatamppaukseen. – Ei iskenyt.

Yhdysvaltain Oaklandissa 1990-luvun alkumetreillä perustettu, armottomasta asennemetallista liikkeelle lähtenyt Machine Head on ollut aina tunnettu nyanssitajuisesta ruhjomisestaan, ääriaggressiivisista tykityskeikoistaan ja eritoten erinomaisen keulahahmonsa, Rob Flynnin karismaattisen viileästä olemuksesta. Yhtye takoi tunnin mittaisen setin aikana kappaleita kuitenkin pelkästään kolmelta viimeisimmältä albumiltaan Through The Ashes of Empires, The Blackening ja Unto the Locust.

‘Mässärit’ oli illan keikalla mainiossa soittovireessä, mutta Metallican lämppärin roolissa se sai tuta nahoissaan voimattomilla ja tunkkaisilla soundeilla soittetun keikan. – Tyypillistä toimintaa Metallicalle on aiemminkin ollut soitannollisesti parempien lämppäriensä keikkojen torpedointi jättämällä ne kehnojen soundien armoille. Be Still and Know, Locust, Imperium, I Am Hell ja setin päättänyt Halo olivat mukaansa tempaavimpia biisejä konepään setissä. Toivottavaa olisi tosin ollut kuulla pari biisiä yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä albumilta, Burn My Eyesiltä tai The More Things Changelta.

Mässäreiden musiikki on Flynnin Vio-lence aikaisen kitaristikumppanin, Phil Demmelin yhtyeeseen liittymisen jälkeen (2004) muuttunut huomattavasti enemmän kitaramelodioita ja -harmonioita sisältäväksi sekä myös proggressiivisemmaksi. Samalla tietty hardcore-aspekti, ja rosoisuus yhtyeen alkuvoimaisesta jyräsoundista on haalistunut vuosien saatossa. Yhtye esitti kuitenkin soitannollisesti erittäin korkealaatuisen keikan. Soiton puolesta ehdottomasti tiukinta ja tykeintä antia Helsingin Sonispheressa vuonna 2012.

Odotammekin nyt illan pääaktia lavalle.

Ennio Morriconen Ecstasy of Gold-videointron jälkeen sedittynyt Metallica kipuaa yleisön huutomyrskyn saattelemana jättilavalle. James Hetfieldin juuriensa etsiminen näkyi tällä kertaa erinomaisen tuunatusta retro-farkkuliivistä, mikä oli vuorattu miehen hevi- ja HC-punk-sankareiden hihamerkeillä G.B.H., Motörhead, Discharge ja Black Sabbath mainitakseni.

Metallica aloitti setin alkuverryttelyllä, missä se heitti yhden biisin kultakin “Mustaa” levyä edeltäneeltä albumilta sekä yhden kappaleen uusimmalta EP:n Beyond Magneticilta  Hell & Back (mikä oli kehno). Setti lähti käyntiin kipakasti Kill `em Allin avauksella, Hit The Lightsilla, mitä seurasi Master of Puppets, sekä …And Justice For Allilta harvoin livenä kuultu The Shortest Straw.

Yleisö lähti mukaan toki heti alusta alkaen ja Ride The Lightningin klassikon, For Whom The Bell Tollsin aikana 47 000-päinen yleisö huusi kuin viimeistä päivää. Näin helposti maailman suurin ja ristiriitaisin hevibändi oli taas voittanut suomalaiset puolelleen.

Sitten olikin aika mennä itse asiaan: Vuorossa oli Se Musta Albumi. Jo ennakkotietojenkin mukaan yhtye soitti muiden yhtyeiden klassikkoalbumikeikoista poiketen hittialbuminsa lopusta alkuun. Hittikimara käynnistyi 90-luvun Metallican nousukiitoa kuvanneen introvideon jälkeen ponnekkaalla ja komealla The Struggle Withinillä, minkä yhtye takoikin tiskiin yllättävänkin tuoreella meiningillä ja innolla.

Yhtye nautti silminnähtävästi lavallaolosta ja hyvien biisiensä soittamisesta. Tummemman himmailubiisin, My Friend Of Miseryn jälkeen The God That Failed, Of Wolf And Man, Wherever I May Roam ja Through The Never palauttivat passiivisen muistin sopukoista tajuntaan faktan, kuinka hyviä biisejä nämä todellisuudessa ovatkaan. Viimeksi mainitussa rumpali Lars Ulrichin soiton alati ontuva groove oli tosin pilata biisin. Hetkeä tätä aiemmin Nothing Else Matters soi komeasti ja kauniisti, vaikkakin lopensa puhkikulunut biisi se onkin.

Eritoten huomattavaa illan keikassa oli, että usea livesetissä nyt soitettu kappale, mitkä olivat aikanan jääneet ‘mustan levyn’ suurten hittien varjoon, toimivat livebiiseinä huomattavasti paremmin kuin esim. väsyneet entersandmanit ja unforgivenit. Edellämainituista kappaleista ensimmäinen on Metallicankin mittakaavalla biisinä hyvin keskinkertainen, eikä allekirjoittanut ole koskaan loppuun asti ymmärtänyt, miksi siitä lopulta tuli SE maailmanluokan hitti.

Soitannollisesti Metallica kamppailee edelleen hataran ja kiilailevan yhteissoittotatsinsa (lue: LARS ULRICH EI EDELLEENKÄÄN OSAA SOITTAA OMIA BIISEJÄÄN OIKEIN, EIKÄ SITÄ KIINNOSTAKAAN!) sekä muiden puutteellisuuksiensa, kuten väsymisen ja yhtyeen olemassaolon perimmäisten kysymysten kanssa: Miksi se on ylipäättään enää kasassa. Eikä edes kannata alkaa spekuloimaan yhtyeen tahtotilaa suoriutua omista biiseistään kelvollisesti livetilanteessa. Esim. jämäkän Machinen Head (ex-Sacred Reich) -rumpalinDave McClainin ja Ulrichin edesottamuksia keikalla, miesten tyyli- ja rytmitajua sekä rummunsoiton teknistä osaamista verratessa keskenään, huvittaa ja hirvittää oikeasti.

Toisaalta Metallican vahvuus on aina ollut erittäin vahvat hittibiisit, sekä ennen kaikkea James Hetfield, eivätkä yhtyeen muut taidollisesti keskinkertaiset soittajat (Ulrich ja kitaristi Kirk Hammett) ole päässeet vesittämään sen musiikillista antia mitenkään merkittävästi. Ulrichin lahjat ovat enemmänkin poskettomassa itseluottamuksessa sekä lipevällä ja arrogantilla showmiesosastolla. Vilpittömän toivottavaa olisi kuitenkin, että yhtyeeltä irtoaisi vielä joku päivä mustan levyn tasoista, uutta kappalemateriaalia.

Poistuimme paikalta Sad But Truen jyskäessä takanamme. Syynä tähän oli aikainen työvuoroni seuraavana aamuna. Inhokkini Enter Sandman soi Siilitien metroasemalle asti Kalasataman tiiliseinistä kimpoillen. Vaimo sanoo metrossa: “Mun mielestä oli kyllä jees.”  Jälkikäteen harmittaa että ainakin paperilla tiukka encoresetti: Fight Fire With Fire, One ja Seek & Destroy jäi kuulematta. Silti kieltämättä hyvä setti viisikymppisiltä veteraaneilta, vaikkei silti 80 euron lipun arvoinen.


Mahdollisesti jotain samankaltaista