Mary Ann Hawkins : (s/t) – “Debyyttialbumillinen väristyksiä aikaansaavaa rautalankasurfia”

(Svart Records 2022)

Instrumentaalimusiikkiviisikko Mary Ann Hawkins ilahduttaa meitä kesäisen vitaalilla ensialbumillaan. Sukupuuttoon kuolemisen partaalla jo kauan keikkuneen rautalankasurfin uusimpana lipunkantajana Mary Ann Hawkins osoittaa että huoli on turha.

Helsinkiläisyhtye seilaa 12 kappaleensa läpi pitkälti legendaarisen Dick Dalen, The Venturesin mutta myös kiistatta kotimaisen Laika And The Cosmonautsin menneen vuosituhannen loppumetreillä viitoittamaa tietä. Ennio Morricone -vainaan säveltämät spaghetti western – tyyppiset elokuvateemat ja härmäiskelmä ovat yhtyeelle myös ilmeisen tärkeitä ja verrattain ehtymättömiä inspiraation lähteitä.

Karkelot aloittavan “Viikinsaari Surfin” pärähtäessä käyntiin tempo nykäistään heti kerralla kunnon twist-kierroksiin. Hauska assosiaatio Irwin Goodmanin “Rentun Ruususta” ja Millencollinin tyyppisestä, remprakasta, ska-voittoisesta skedepunkista twist-rytmityksellä. Niko Wilkinsonin rupisen maukkaasti tuuttaava saksofoni korostaa vaikutelmaa entisestään.

Heti perään yhtyeen twang-soundiosasto tarjoilee ehkä kesäloman 2022 hienoimman soundtrackin “Helsinki 1952”:n myötä. Kuulaan kaunis esapulliais-tyyppinen teemamelodia yhdistettynä freesin jämäkästi naputtavaan beat-komppiin ja snadisti rockahtavaan meininkiin. Kappale nostaa levyn odotukset kertaheitolla todella korkealle. Esimerkillistä kappaleessa on myös kitaristikaksikko Janne Nieminen – Lauri Taljan ja basisti Jussi Roineen vuorovedoin, maukkaasti toisiaan tukeva, limittäinen rytmi- ja liidisoitto.

Ensimmäinen albumin kolmesta kaurismäkeläishenkisellä musiikkivideolla viskatusta biisistä, “Snake Planet” on albumin selkein retro-elokuvauksellinen takaa-ajokohtausbiisi, jonka tuhdin surf-kierron sekaan mahtuu ripaus 60-luvun Amerikan mallin tanssisalirock n’ rollia kuin myös luolamiesdiskoa.

Mimosa Willamon ja Tommi Korpelan über-viileästi tähdittämän katutanssipitoisen musiikkivideon muotoinen singlebiisi “Hawkinsmania” on albumin toinen, ehdoton syömähammas. Vastustamaton, slaavilaissävytteisen rockabillyn kanssa vispilänkauppaa hierova beat-teema porautuu instantisti kuulijan kalloon.

Jopa lievät kauko-aasialaisvibat ja Pekka Laine Enhancedin kokeellisen kitaravetoisen tanssimusiikin mieleen tuova “Summer Night”, jonka rytmi keinahtelee puolelta toiselle kuin Pulliaisen veljesten lanteet sinisillä aalloilla esiintymislavan reunalla keskellä Suomen kauneinta suvea. Kyseessä on Mary Ann Hawkinsilta taas hieman eri kulmasta surf-iskelmää lähestyvä, tyylivirheetön kappale.

Nimestään huolimatta savustuspöntön, mäntymetsän ja vehreänä rehoäottavan katajikon tuoksuinen “Salpimienta” on rosoisuudessaan lähempänä auditiivista pohjolan karun luonnon kuvausta kuin vaikkapa kalliolainen pizzeria. Kappaleen melodista teemaa oivasti tukevat, lyhyet stemmalaulurivit vahvistavat kappaleen puhuttelevuutta samoin kuin “Snake Planetissa” hieman aiemmin.


Preeriatuulen puhaltama ja pohjattomien kanjonien kaikuna vastaava “7.23 to El Paso” resonoi jylhää erämaan tunnelmaa. Jos lapsena miniatyyrimuovi-inkkarileikkien taustalle olisi voinut “Meksikon pikajunan” tilalle valita jonkun toisen kappaleen, olisi se ollut tämä. Upeat, sofistikoidusti dempatut melodiakitaran iskut rakentavat kappaleen hyräilynomaisen melodiarakenteen, joka kasvaa Eemeli Rimpiläisen tiukasti tilkitsemän laukkakompin myötä monumentaalisiin mittasuhteisiin ainoastaan alle kahdessa minuutissa.

Albumin ensimmäinen selkeä “lainabiisi” tulee vasta loppupuoliskolla. Morricone-vaikuttimien sijasta jouluanimaatio “Snowmanin” kertosäkeen jälkiosan teemaa pitkin twistaavaa matkaansa toisteleva “All The Pretty Horses” on uskoakseni ollut alitajuinen, puolivahingossa tapahtunut rippaus. Sen verran selkeä yhtymäkohta toiseen kappaleeseen on kuitenkin kyseessä, että biisin päätyy skippaamaan muita useammin.

Dead Kennedysin “Rawhiden” intron laukkaavaa virvelirollia mukailevasta introsta jykevällä surf-potkulla slaavilaiseen melankoliseen maalailuun mukaansa nykäisevä “Night Hawk” puolustaa paikkaansa albumin hyvää keskitasoa olevana kappaleena. Juuri kun pääsi kuvittelemaan, että Mary Ann Hawkins on kaikki temppunsa näyttänyt, Kouvolan The Mutantsista muistuttavien, toisteisten tex-mex fanfaarien tahdittama “Day Of The Dead” yllättää riemastuttavasti autenttisella diskopoljennollaan. Yllättäen mutta hyvin luontevasti kappale käännetään seuraavassa mutkassa taas samaa teemaa jatkavaksi, nätisti aaltoilevaksi surf-beatiksi.


Albumin kaksi viimeistä biisiä alkavat harmittavasti hahmottuaa eri syistä kokonaisuudelta vähiten onnistuneiksi “Daring Trappersin” melodiakierto on mallikas, mutta sitä tukevan komppikierron ratkaisevat kulmat ovat jääneet potentiaalinsa osalta vaillinnaiseksi. Albumin väkevään tex-mex länkkäriteemaan päättävä “Red Wind From The West” voisi olla periaatteessa reprise-outro “Day Of The Deadille”. Sen verran samankaltaisella teemalla molemmissa nelistetään. Vasta jälkimmäisessä tosin täyttä laukkaa.

Entuudestaan pari EP:tä julkaissut Mary Ann Hawkins on erittäin positiivinen yllätys ja kaivattua tuoretta puhtia sedittyneen, perinteisen kotimaisen kitaramusiikin kentälle puhaltava ryhmä. Totta puhuen yhtyeen sopivasti keskenään varioivien kappaleiden laatu on keskimääräistä rautalankapohjaista iskelmäyhtyettä monin kerroin korkeampi, intensiteetti voimakkaampi ja ilmaisu avarakatseisempi. Albumi on vain himpun verran alle täysien arvostelupisteiden jäävä teos.

4/5