Makkonen & Strömsholm: Rotting Ways To Misery – “Suomi-dödiksen mädät alkulähteet”

(Cult Never Dies 2020)

Kotimaisen kalmanmetallin monitoimimiesten Markus Makkosen (mm. Sadistik Forest, Nerve Saw, ex-Hooded Menance) ja Kim Strömsholmin (mm. Festerday, …And Oceans) yhteistyössä toimittama ja brittiläisen Cult Never Dies -kustantamon julkaisema “Rotting Ways To Misery – The Story of Finnish Death Metal” -kirja avaa aikoja sitten lukitut ovet yhden ehdottomimman musiikin tyylilajin toimintakulttuurin juurille ja hieman siitä edespäinkin. Sentencedin varhaisen biisin mukaan kastetun tietokirjan suomesta englanniksi käännettyä tekstiä on viehkeä lukea, koska asiailmaisutyyli pysyy hyvin tutun oloisena kautta kirjan. Sinällään käännös on leppoisasti luettavaa ja korrektia englantia suomalaistyyppisellä korostuksella.

Mukana on pohjustukseksi kiitettävän seikkaperäisesti kuvattu suomalaisen raskaan rockin sekä metallimusiikin synty, vimma ja evoluutio aina 1980-luvun puolivälin jälkipuolelle, mistä lähtien tarinan päähenkilöt pääsevät kertomaan omin sanoin asioiden todellisen kulun, karvoineen ja nahkoineen, niin hyvin kuin niistä vielä muistavat. Ilmiönä death metalin ensimmäisen sivalluksen aiheuttama haava oli kotimaisessa nuorisokulttuurissa lyhytkestoinen mutta sitäkin syvempi, tulehtuneempi ja kipeämpi. Pääosin tapahtumat ajoittuvat vuosien 1988-1993 välille. Tapahtumakenttinä tuolloin olivat monet kaupunkipaikkojen nuorisotalot, mutta ei syrjäisempikään maaseutukaan jäänyt hiljaiseksi kolkaksi death metalin osalta. Se jos mikä sävähdytti asian omakseen kokeneita ja vähintään kavahdutti sopusointuisammin sosiaalistumaan pyrkivää nuorisoa.

Ääneen kirjan sivuilla pääsevät aluksi thrash metalin sekaisella paukkeella visvaiselle, mullan alaiselle liikehdinnälle tietä raivanneet veijarit mm. Yhtyeistä A.R.G., Prestige, National Napalm Syndicate ja Faff Bey. Varsinaisen Suomi-dödiksen ensimmäisen aallon tapahtumia kiitettävän innostuneesti tapahtumia taustoittavien kertojien välikommenttien lomassa kuvaavat genren merkittävimpien yhtyeiden edustajisto. Hahmot yhtyeistä Disgrace, Funebre, Purtenance, Demilich, Convulse, Demigod sekä itseoikeutetusti Xysma, Amorphis, Rotten Sound ja Sentenced pääsevät ääneen unohtamatta viitebändejään. Myös genren sydämenä toimineille levykauppojen toimareille, DIY-zine-toimittajille ja muille puuhamiehille annetaan puheenvuoro, mikä on äärimmäisen tärkeää koko alakulttuurin hahmottamisen kannalta.

Merkittävimmät ja maineikkaimmat bändeistä käydään läpi omina kappaleinaan, mitä teemaa olisi toisaalta voinut jatkaa läpi kirjan myös pienempienkin bändien kohdalla, olisivatpa luvut olleet sitten vaikka näiden kohdalla lyhyempiä. Kirja kartoittaa kuitenkin tarkalla katsannolla koko maan alueelta alku death metal -yhtyeet toimintakulttuureineen dokumentoiden niitä ajan hengen mukaisesti ja maanläheisesti. Tarinaa kerrotaan suusta suuhun-periaatteella hyvin ja autenttisesti yhteisöllisyyden, karun estetiikan, nauhatreidauksen, keikkojen järjestelyn, bändien välisen kanssakäymisen ja niin koti- kuin ulkoulkomaille (Ruotsiin) suuntautuneiden äänitysretkien puitteissa.

Kirjan informatiivinen puoli ja ilmaisullisia nyansseja oikein hyvin havainnoiva kirjoitustyyli on Makkosella ja Strömsholmilla erittäin hyvin hallussa. Suomalaisen äärimusiikin yhteys jatkuvaan muuntautumiseen, death metal -muusikoiden harrastamaan taiteelliseen absurdismiin ja kieron synkeään huumorintajuun olivat genrelle omaleimaisimpia piirteitä. Kirjoittajakaksikon tapa tuoda tuo kaikki esille on eräs kirjan rikkaimmista anneista. Tätä seikkaa korostaakseen oma lukunsa Impaled Nazarenesta olisi ehkä ollut siis myös perusteltu liittää mukaan. Kirjan loppupuolella 1990-luvun alkumetrien bändikimarasta uupuu myös joitakin sivuutettuja, genrelle merkittäviä toisen aallon tai niiden väliin tippuneita, kansainvälisestikin menestyneitä UG-yhtyeitä kuten esim. Corporal Punishment, Gandalf ja Soulgrind samalla kun mukana on esiteltyinä lähinnä omakustanneäänitteitä samoihin aikoihin tehneitä ja ainoastaan paikallisesti toimineita yhtyeitä. Kyseessä on kuitenkin kosmeettinen puute ja toisaalta ennen kaikkea tärkeää dokumentointia pienempien bändien historian kirjoittamisen osalta.

Myös kotimaisen hardcore punkin vaikutus kotimaiseen äärimetalliin ja toisin päin olisi ollut hyvä kulma lisää tähän tarinaan. Aihetta sivutaan kirjassa kyllä, mutta syvempi pureutuminen aiheeseen olisi ollut toivottua. Ehkä kirjan mahdollinen kakkososa tuo kuitenkin korjausta edellämainittuihin seikkoihin.

Kirjan luettavuuden kannalta raskain osuus on yhtyeiden alkuhistorian ja tiettyjen vaikutusvaltaisimpien yhtyeiden toistuvat maininnat, joka tuppaavat tekemään varsinkin eri henkilöiden kertomista, keskenään samankaltaisten bänditarinoiden pohjustuksista tai genrepoliittisista analyyseista paikoin todella puuduttavaa luettavaa. Kun kahdettakymmenettä kertaa lukee Xysman olleen jonkun haastateltavana olleen mielestä genren ykkösbändi, tai että Kreator, Carcass, Entombed, Napalm Death, Slayer ja Death olivat yhtyeille ne tärkeimmät vaikuttajat, tulee väistämättömästi mieleen, että kirjan luettavuuden kannalta suotuisampi ratkaisu olisi ollut tiivistäminen, jolloin haastatteluista olisi puristettu ainoastaan tarinaa kuljettavat osuudet mukaan. Inferian edustuston viljelemät, toistuvat kikkelivitsit olisi myös voinut jotenkin niputtaa yhdeksi suureksi, haisevaksi genitaaliksi itse yhtyeen tarinan päätteeksi. ‘Kill your darlings’ -tyyppistä rajausta bändien vaikuttajista ja perustamistarinoista olisi siis ollut hyvä käyttää tarinan ytimekkyyden parantamiseksi. Osittain kirjoittajat tässä onnistuvatkin loppumetreillään, kun alan konkarit pohtivat death metalin mahdollista kuolemaa. Kaikki tämä tapahtuu tuolloin varsin jäsennellysti, ja näkemyksellinen pohdinta etenee jäntevästi katsantokannasta toiseen. Kirjan lopun kuuntelusuosituksista liikenee ekstra-plussaa.

Summa summarum: Nuorista miehenaluista koostuneiden yhtyeiden 30 vuoden takaisten tapahtumien dokumentointi demoaikojen läpikotaisesta koluamisesta death metalia ilmiönä ja kulttuurina jäyhän, introvertin kansan keskuudessa on pieni kulttuuriteko sinänsä. Edellämainittuja asioita läpikäyvän marginaali-ilmiön kuvaamisesta huokuu kirjoittajien palava intohimo aihepiiriä kohtaan. Tämä toki ei ole yllätys, mutta miehet ovat saaneet kansien väliin urotyön verran todistusaineistoa ajasta ja alkuvoimaisuudesta, joka ei koskaan tule sellaisenaan palaamaan.

Jäsennyksellisine kehitysosa-alueineen “Rotting Way To Misery” on oikein napakka ensyklopedia erään järisyttävimmän, omaehtoisen äärimusiikkigenren rantautumisesta maahamme ja edelleen jalostumisesta omanlaisekseen sävel(ettömäksi)taiteen koulukunnaksi. Laajasti katsottuna, Ilman näitä kirjassa perusteellisesti kuvattuja tuotoksia, tapahtumia ja edesottamuksia meillä ei olisi vuonna 2021 kotimaista vientituotetta nimeltä metallimusiikki. Kolme ja puoli pyöristyy arvosteluasteikollamme ylös lähimpään tasalukuun.

4/5