Livearvostelut
DEEP PURPLE
Jos Alice Cooper tai Lemmy Kilmister kävelee kadulla vastaan, ohikulkijoiden päät kääntyvät varmasti; kukapa ei tunnistaisi näitä rockin ikoneita. Mutta voin lyödä vetoa, että edellä mainittujen kanssa vähintään yhtä legendaarinen ja samaa ikäpolvea edustava rockjyrä Ian Gillan saa kävellä täysin rauhassa lähes missäpäin maailmaa tahansa. Tämä harmaantunut ja collegeasussa lavallakin viihtyvä Purple-soundin sielu kun muistuttaa nykylookissaan rokkistaraa lähes yhtä vähän kuin Alexander Stubb sumopainijaa.
Onneksi aika on sentään kohdellut 63-vuotiaan Gillanin kuuluisaa lauluääntä hellemmin kuin hänen ulkoista habitustaan. Eivät Gillanin ylärekisterit toki irtoa enää lähellekään samalla varmuudella kuin kultaisella 1970-luvulla, mutta suurempaa hävettävää miehen lurittelussa ei ole vielä tänä päivänäkään. Tämän sai todeta myös likimain täysi Hakametsän jäähalli helteisenä lauantai-iltana, kun Gillan ja muut Purple-papat viskoivat ilmoille runsaan puolitoistatuntisen läpileikkauksen 40-vuotisesta urastaan.
Suomessa viime vuosina tiuhaan keikkaillut Purple nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Tampereella, jossa ovat viime vuosina käyneet jo monet Purplelle velkaa olevat kokoonpanot, kuten Blackmore’s Night, Whitesnake ja Joe Lynn Turner & Graham Bonnett. Oli siis jo aikakin saada Mansen lauteille myös itse emobändi, jonka klassikkolevyjen muusikoista Purplessa vaikuttavat yhä Gillanin lisäksi basisti Roger Glover ja rumpali Ian Paice.
Illan yleisöstä valtaosa kuului selvästi Purplea vuosikymmeniä fanittaneisiin konkareihin lukuun ottamatta eturiviä, johon oli raivannut tiensä myös yllättävän paljon huomattavan nuorta kuulijakuntaa. Odottava ja paikoin jopa Suomen oloissa hämmentävän känninen tunnelma laukesi nopeasti rennoksi jamitteluksi, kun yllättäen heti ensimmäisenä kuultiin bändin isoimpiin hitteihin lukeutuva Highway Star. Kappale toimii edelleen kuin tauti.
Nopeatempoinen avausralli vaikutti jo hetken vieneen parhaan terän etenkin Gillanista, joka puuskutti ja piteli rintaansa useaan otteeseen ensimmäisen vartin aikana. Kitaristi Steve Morsen ja kosketinsoittaja Don Aireyn tyylikkäille sooloiluille annettiinkin kenties tästä syystä hieman normaaliakin enemmän tilaa, ja Gillan poistui vähän väliä lavan taakse. Myös Gillanin lavaelehdintä, spiikit ja kontaktit yleisöön jäivät koko keikan ajan hyvin minimaalisiksi, mutta tärkein elementti eli itse laulaminen pysyi kasassa varsin kelvollisesti.
Highway Starin jälkeen seuraava sykähdyttävämpi hetki koettiin, kun niin ikään Strange Kind of Woman sai vuoron heti setin alkupuolella. Klassikoiden ohella keikan alkupuoliskolla kuultiin yhtyeen tuoreempaa materiaalia, kuten bändin viimeisimmän studioalbumin Rapture of the Deepin (2005) nimiraita. Sen loi itse asiassa saliin varsin onnistuneesti maagisen tunnelman, jonka jatkoksi Fireball-tykitys sopi oikein hyvin.
Tässä vaiheessa konserttia siirryttiin siihen osioon, jolla on tapana tappaa keikan kuin keikan fiilis: sooloihin. Onneksi näin ei käynyt tällä kertaa. Ensin oli vuorossa Steve Morse, joka esitteli taitojaan väljästi Contact Lost -biisin sulautettuna. Sooloilla oli kuuluvasti tilaa myös hänen 2000-luvulla säveltämässään The Well-Dressed Guitarissa ja The Book of Taliesyn -levyltä (1968) löytyvässä Wring That Neckissä.
Morsen omat soolot olivat sinänsä ihan siedettäviä, mutta kunnolla niihin saatiin eloa vasta, kun hän ja Don Airey ryhtyivät vuoropuheluihin. Kokonaisuutena Airey veti Morsea pidemmän korren myös henkilökohtaisilla sooloillaan, joissa kuultiin esimerkiksi pätkä Chopinin Minuuttivalssia ja yleisön riemuksi niin ikään Finlandiaa.
Soolojen välissä ilmoille lauottiin myös 90-luvun Purplea (Sometimes I Feel Like Screaming ja The Battle Rages On), ja vielä ennen loppuhuipennusta käytiin niin ikään 80-luvulla Perfect Strangersin verran. Viimeinen runsas puolituntinen olikin sitten odotetusti pyhitetty vuosien 1968–72 klassikkomateriaalille, joka sykähdytti kansaa luonnollisesti eniten. Ensin vuoron sai Space Truckin’, jota seurasi se pakollinen Smoke on the Water. Sen aikana Gillan innostui jopa hetkeksi laulattamaan yleisöä, kun muun osan keikkaa miehen lavashow koostui lähinnä tamburiinin taputtelusta.
Tässä vaiheessa bändi poistui lavan taakse ja yllättävän moni katsoja hallista. Jäljellä oli kuitenkin vielä kolme kultakimpaletta, jotka nostivat huomattavasti välillä turhan vaisuksi laskenutta tunnelmaa. Speed Kingistä oli tarjolla noin vartin pituinen versio, joka sisälsi ylipitkiä sooloja Ian Paicea lukuun ottamatta kaikilta jäseniltä. Hushin ja Black Nightin bändi malttoi sentään pitää kuta kuinkin oikeanmittaisina. Niiden tarttuvien melodioiden siivittämänä olikin mukava poistua pimentyneeseen Tampereen yöhön.
Kokonaisuutena Deep Purplen keikasta jäi kaksipiippuiset fiilikset. Päällisin puolin kaikki toimi odotetusti: kappalevalinnat osuivat nappiin, soittajat olivat kovassa vedossa ja äänentoisto oli moitteetonta. Siitä ei pääse kuitenkaan mihinkään, että Ian Gillanista oli paras puhti pois. Moneen otteeseen tuntui siltä, kuin hän olisi vain halunnut nopeasti pois lavalta. Sen mukana karisi siivu keikan kokonaisviehätystä.
Deep Purple 18.7.2009 Tampereella:
Highway Star
Things I Never Said
Wrong Man
Strange Kind of Woman
Rapture of the Deep
Fireball
(Steve Morsen soolo / Contact Lost)
Sometimes I Feel Like Screaming
The Well-Dressed Guitar
Wring That Neck
The Battle Rages On
(Don Aireyn soolo)
Perfect Strangers
Space Truckin’
Smoke on the Water
-------------------------------------
Speed King
Hush
Black Night
Julkaistu: 2009-07-21
Toimittaja: Olli Koikkalainen
