Arkistot
Livearvostelut
SIGUR RóS
Kerrankin Kulttuuritalon keikka, jossa ei tarvitse kärvistellä hirvittävien soundien takia. Moneen kertaan todettu faktahan on se, että paikan akustiikka on täysin sopimaton metallimusiikille. Sigur Rósin kaltaiselle, dynaamisen skaalan seesteisemmällä puolella viihtyvälle bändille tila on mitä mainioin. Ei siinä, etteikö islantilaisnelikkokin osaisi uneliaan herkistelyn lomassa manata soittimistaan esiin myös massiivisen meluisia äänivalleja.
Näin se myös tällä toisella Kultsan visiitillään teki. Uuden Með suð í eyrum við spilum endalaust -levyn napakammat kappaleet yhdistettynä levyjen viimeisteltyä äänimaailmaa rosoisempaan ja riisutumpaan soundiin sai unohtamaan yhtyeen rockiin useasti ympätyn post-etuliitteen. Mutta olihan siinä sitä itseäänkin, etenkin setin alkupäässä. Jo ensimmäisenä kuultu, lumovoimainen Ágætis byrjun -helmi Svefn-g-englar toimi turvallisen tunnelmallisena alkupisteenä, jonka päälle nelikko lähti rakentamaan settiä. Ensin kasvateltiin Glósólilla ja sitten Ný batterílla, jonka rokkiosiot räjähtelivät huomattavasti levyversiota rajumpina. Tämän jälkeen setti soljui epäsäännöllisesti luonnollisesti eeppisen suureellisesta pienimuotoisempaan ja intiimimpään, usein kosketinvoittoisiin lauluihin.
Voimakas, vanhempaa materiaalia sisältävä alkusysäys teki tehtävänsä ja vangitsi täysin yleisön huomion. Pitkien esityksien hiljaisimpien suvantojen kohdalla salissa oltiin hartaasti ja visusti vaiti, eikä yksikään käsipari taputtanut ennenaikaisesti. Kun taas laulajakitaristi Jón Birgisson pyysi ”yleisön apua” reipashenkisen Gobbledigookin aikana, innokkaat taputukset lähestulkoon peittivät yhtyeen soiton alleen.
Uuden levyn rytmikkäämmät kappaleet toimivat kaksijakoisesti. Ne toimivat piristyksinä verkkaammin liukuvien kymmenminuuttisten välissä, mutta kappaleina ne eivät pitemmän päälle nousseet tasaista tamppauspoppia sykähdyttävämmälle tasolle. Poikkeuksena juuri Gobbledigook, jonka lallattelevan leikittelevyyden luulisi vetoavan jokaisen sisällä asuvaan pikkulapseen.
Keikan vaikuttavimpia esityksiä oli kuitenkin ensimmäisenä encorena kuultu ( )-levyn nimetön kahdeksas raita. Olen aina pitänyt kyseistä levyä eteerisen hahmottomana tuotoksena, joka hienon ensimmäisen raidan jälkeen taantuu tylsähköksi unileijailuksi. Livenä tylsyydestä ei ollut tietoakaan, vaan Popplagið-työnimelläkin tunnettu kappale kasvoi loppua kohden aivan uskomattoman intensiiviseksi ryöpytykseksi. Niin definitiivisen hurmoksen jälkeen yhtyeen pitkän tauon jälkeen soittama toinen encore, pianoballadi All Alright, tuntui varsin turhalta lisäykseltä.
Piti Birgissonin falsettia hermoja raastavana ujelluksena tai hänen bändinsä sävellyksiä ylipitkinä satutuokioina, ei voi kiistää sitä tosiasiaa, että Sigur Rósilla on uniikki soundi. Kaksi tuntia yhtyeen musiikkia vaatii kuitenkin kuulijaltaan pitkäjännitteisyyttä. Vaikka jalkoja alkoi jo puolivälissä keikkaa väsyttää ei kyllästyminen juurikaan vaivannut. Yksi syy mennä katsomaan tämä (tai mikä tahansa) yhtye elävänä, eikä esimerkiksi nauttia se sohvalta maaten, on nähdä miten musiikki syntyy livenä. Birgissonin oudot, vajaamielisen hurmokselliset ilmeet hänen laulaessaan luovat jo itsessään omanlaista tunnelmaa. Kitaraa soitetaan jousella, bassoa vaikkapa rumpukapulalla ja kaikki herrasmiehet rumpalia myöten käyvät vuoron perään tai yhdessä soittamassa koskettimia - pieniä asioita, jotka aikaansaavat ahaa-elämyksiä ja täydentävät keikkakokemusta.
Julkaistu: 2008-09-14
Toimittaja: Tom Sundberg
