Festivaalin pääkonserttien pitopaikka oli vaihtunut perinteisestä Ratinanniemestä huomattavasti pienempiin mutta sijainniltaan parempiin paikkoihin Vuolteen- ja Keskustoreille, mikä ei ollut ollenkaan huono ratkaisu. Koska yleisistä asioista ei löydy muuta motkottamista kuin kalliit lippujen hinnat, siirrytäänpä muistelemaan, mitä kerrottavaa Tammerfestistä 2006 jäi jälkipolville. Noiselaisista keikkapaikkoja kolusivat tällä kertaa Olli Koikkalainen (OK) ja Kalle Heino (KH).

Elias Viljanen & Evil Spirit, Jonna’s Problem, Stratovarius (ke 12.7. Pakkahuone)

Pakkahuoneen kolmikosta ensimmäisenä lavan valtasi kitaravirtuoosi Elias Viljanen Evil Spirit -bändinsä kanssa. Tarjolla oli siis toinen toistaan vikkeläsormisempien äijien (mm. bassovelho Jaan Wessman) esittämää progressiivista voima/melometallia ilman laulua.

Pari biisiä tällaista tilu-lilu-leitä meni vielä ihan kivuttomasti, mutta sitten homma alkoi toistaa itseään niin pahasti, että oli pakko siirtyä terassin puolelle vilvottelemaan ja odottelemaan seuraavia esiintyjiä. Viljasen ja kumppanien musiikki uppoaisi huomattavasti paremmin, jos näin komeiden sävellysten ohella kuultaisiin myös taitavaa hevilaulantaa. (OK)

Odotukset eivät olleet järin suuret seuraavana esiintyneen Jonna’s Probleminkaan suhteen, mutta huomattavasti enemmän sillä oli tarjottavaa kuin Evil Spiritillä. Nylon Beatin Jonna Kososen ja Stratovariuksen Lauri Porran luotsaama poppoo heitti yllättävänkin ärhäkkäästi rokanneen setin, johon oman lisävärinsä antoi kitaristi Tuomas Wäinölä komeine sooloineen.

Mitään järin omaperäistä musiikkia yhtye ei tarjoile, mutta eipä siinä kuulu toisaalta puhdasta plagiointiakaan. Positiivisinta oli havaita, että Jonnasta löytyy kiitettävästi rock-karismaa ja että hän osaa laulaa myös oikeasti (toisin kuin Nylon Beat -honotuksissaan). Jonna’s Problem oli hyvin outo valinta Stratovariuksen lämppäriksi, mutta hommansa se hoiti kunnialla loppuun asti. (OK)

Pitkällisten odottelujen jälkeen lauteille ilmestyi pääakti Stratovarius, jota oli saapunut seuraamaan tulikuumaan arki-iltaan nähden yllättävän hyvin porukkaa. Bändi on hehkuttanut monessa yhteydessä Tampereen yleisöä Suomen parhaaksi, eikä jengi tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Pettymys ei ollut itse yhtyekään, joka soitti kiitettävän paljon Episode- ja Visions-albumien helmiä.

Timo Kotipelto hääräili tuttuun tapaan kapellimestarina ja hoiti laulupuolen moitteettomasti. Samat sanat pätevät muuhunkin Strato-koplaan, josta erityisen kiitettävää jälkeä tekivät toisen keikkansa saman illan aikana vääntänyt basisti Porra armottoman krapulan kanssa paininut kosketinsoittaja Jens Johansson. Pakollisten 2000-luvun biisien (mm. Hunting High And Low, Fight! ja Phoenix) lisäksi settiin mahtui onneksi peräti seitsemän 1996–97 ilmestynyttä klassikkoa: tutut Speed Of Light, Black Diamond, Paradise ja Kiss Of Judas sekä harvinaisemmat herkut Visions (Southern Cross), Eternity ja The Abyss Of Your Eyes. Kolme viimeksi mainittua biisiä nostivat Pakkahuoneen keikan selvästi parhaaksi niistä kolmesta, mitkä olen Stratolta tänä kesänä nähnyt. (OK)

McQueen (ke 12.7. Klubi)

Pakkahuoneen kaartin seuraamisen lisäksi ehdin pujahtaa katsastamaan yhtä bändiä myös Klubin puolelle. Kyseessä oli ennestään tuntematon brittiläinen punk-bitch-räkärock-kopla McQueen, jonka debyyttipitkäsoitto Break The Silence on nähnyt juuri päivänvalonsa.

Bändin neljä nuorta mimmiä veivasi niin perkeleen ihannoitavalla asenteella vahvasti Hole-henkistä räyhärockiaan, jota voisi kuvailla tunnelmaltaan vaikkapa kymmenenteen potenssiin korotetuksi Bitch Alertiksi. Karismaa riitti vaikka muille jakaa, ja sen verran mitä sanoituksista sai selvää, mukana tuntui olevan aimo annos sanomaakin. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen bändi kaikille tämän genren kuuntelijoille. (OK)

M.A. Numminen & Dj Sane, Aavikko (ke 12.7. Yo-talo)

Vaikka M.A. Numminen on vaikuttanut omilla enemmän ja vähemmän kokeellisilla tekeleillään jo useampia vuosikymmeniä, ei mieheltä puutu kykyä uusiutua. Nummisen tuorein projekti, nuoren Dj Sanen kanssa muodostettu duo, jatkaa modernilla tavalla mutta samalla linjakkaasti Mauri Anteron taiteilijauraa.

M.A. Numminen ja Dj Sane olivat Yo-talon lavalla varsin mielenkiintoinen näky. Farkkuihin ja hihattomaan koripallopaitaan pukeutunut Sane oli toimivan harkitussa ristiriidassa tummaan pukuun ja mustiin aurinkolaseihin sonnustautuneen Nummisen kanssa. Numminen esitti laulujaan – tai oikeastaan runoja, kuten mies itse niitä kutsui – kylmän eleettömästi ja loi samalla perkussiivisia ääniä sähkörummuilla. Sane puolestaan pyöritteli levyjä, skrätsäili, hoiti konetaustoja ja soitti väliin melodikaa vilpittömän energisesti heiluen.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuus olisi voinut olla hyvinkin ärsyttävän tekotaiteellinen, mutta M.A. Nummisen tapa heittää kaikki tyylitietoisesti lekkeriksi toimi tässäkin yhteydessä. Miehen karisma on uskomaton, ja vaikka ”Rakkaus on kolmio, kaikki palautuu geometriaan” -henkisten tekstien kanssa oltiin jo pitkällä psykedelian puolella, homma toimi omassa tarkasti suunnitellussa elektrokaaoksessaan erinomaisesti. Ainoa ikävä tyylirikko muuten niin viihdyttävässä esityksessä oli Dj Sanen muutama anteeksipyytelevä spiikki, mutta Nummisen seistessä rinnalla anteeksi saattoi jopa antaa. (KH)

Sen sijaan Aavikon keikka oli hyvinkin väsynyt. Kahden kosketinsoittajan ja rumpalin muodostama kolmikko veti settinsä kyllä energisesti, tarkasti ja hyvällä meiningillä, mutta jotenkin jäi tunne, että haiskahtaako Aavikko soundimaailmoineen jo vähän eilispäivän vitsiltä.

Muutamat hitit kuten Viitostie ja Torpedo Boys olivat piristävää ”ihan kiva” -osastoa, mutta muuten keikasta jäi väljähtänyt maku suuhun, ja viimeistään performanssin loppupuolella piipityssoundit rassasivat korvia jo vähän liiankin kanssa. Uutta vaihdetta silmään, niin ehkäpä mielenkiinto bändiin saattaa vielä hyvässä lykyssä pysyä yllä. (KH)

Kari Peitsamo (to 13.7. Klubin terassi)

Vanhaan tuttuun tyyliin ystävämme Kari Peitsamo viihdytti iloista festivaalikansaa Klubin terassilla Tammerfestin jokaisena iltapäivänä. Eikä Peitsamo suotta ole esiintymiskoloansa vuodesta toiseen ansainnut. Aurinkoinen iltapäivä, hyvä kesäfiilis ja kylmä oluttuoppi eivät voi kruunautua millään muulla kuin artistilla, joka pelkällä kitaralla ja persoonallaan ottaa koko yleisön haltuunsa ja jonka kappaleet naiiviin kuoreen peiteltyinä irvailevat pilke silmäkulmassa vähän joka suuntaan.

Peitsamon setti koostui pitkälti tutusta hittikavalkaadista, vaikka se – kuten aina ennenkin – muokkautui osin yleisön toiveiden mukaan. Sarkastisessa syvällisyydessään esimerkiksi Perseitä, perseitä, perseitä, Remu gave me a jacket ja Stockmannin terassilla ennen edellisen vuoden Tammerfest-keikkaa kirjoitettu How are you, little bird? jaksoivat tuoda hymyn huulille melkeinpä jo sen kymmenennen kerran. Varsinkin kun Peitsamo onnistui saamaan yleisön laulamaan useammassakin biisissä. Lienee siinä ollut Itsenäisyydenkadun pyöräilijöillä ihmettelemistä, kun Klubin terassilta ovat kaikuneet ”Perseitä, perseitä, perseitä” -huudahdukset.

Kari Peitsamo olisi äkkivilaukselta helppo leimata hieman hömelöksi tyypiksi, joka esittää typeriä laulunpätkiä kertavitsin tyyppisesti, mutta Tammerfestin terassiesiintymiset toivat jälleen kerran esiin miehen viisauden, elämänkokemuksen, itsetietoisuuden ja huumorintajun, jotka yhdistelmänä ovat tappavan toimivat. Tästä miehestä ei voi olla pitämättä, ja syvä kunnioitus on ilmaistava kerta toisensa jälkeen. (KH)

Nieminen & Litmanen (to 13.7. Vapriikki)

Museokeskus Vapriikin avarassa, yhdistetyssä aula- ja ravintolatilassa oli torstain alkuillasta aistittavissa vapautumiseksi haihtunut jännite. Matti Johannes Koivu oli juuri päättänyt keikkansa, ja väki tasapainotti isoista ikkunoista sekä terassin avonaisesta ovesta välittyvää lämpöä hillitysti oluella. Samaan aikaan lavalle nostettiin rumpuja sekä järkälemäistä Hammond-urkujen ja Leslie-vahvistimen yhdistelmää.

The Hypnomenistä tuttujen urkuri Sami Niemisen ja Juha Litmasen duo on kuin luotu livelauteille. Skandinaavista toimintajazzia esittävän kaksikon soittamisen ilo oli Tammerfesteillä välitöntä, eikä groovaavien kappaleiden albumiversioita noudatettu ryppyotsaisen tarkasti. Duon kahden albumin kappaleista koostunut setti kulki energisestä aloitusbiisistä N&L Theme maalailevaan El Jazziin ja letkeästä Caribbean Twististä aina kiimaisen poron lailla groovaavaan kesähittiin Leo Jokela Rides Again, joka viimeistään sai yleisön hurmoksiin – etenkin, kun Juha Litmanen pohjusti biisin pitkällä diskokomppi-introlla.

Niemisen & Litmasen ehdoton vahvuus oli sen eloisuus, eikä tätä eloisuutta syönyt edes Vapriikin kolkko akustiikka. Kummatkin soittajat lukivat toisiaan ja elättivät biisejä tilanteen mukaan. Joissain kohdissa – kuten Leo Jokela Rides Againin soolokohdassa – vaikutti jopa siltä, että pojat menivät hieman metsään. Tämä ei kuitenkaan menoa haitannut, vaan pikemminkin päinvastoin. Sen sijaan keikan lopussa kokonaisuus latistui pahasti, kun Leo Jokela (bailaa Kalastajatorpan pyöreässä salissa vuonna 1969) -kappaleen hiostavan pitkää jamiloppua urkurimme ja kannuttajamme eivät meinanneet saada päättymään millään. (KH)

Suburban Tribe (to 13.7. Pakkahuone)

Suburban Triben tuorein tuotos iRevolt Now! -levy pyöri keväällä sen verran tiuhaan soittimessani, että oli mukava päästä todistamaan, miten hyvin varsin räyhäkkään levyn rallit taipuvat livenä. Kovin suurta porukkaa tämä sama kysymys ei tuntunut askarruttavan, sillä mitään yleisöryntäystä Pakkahuoneella ei nähty. Joka tapauksessa paikalle eksyneet "harvat ja valitut" (aluksi ehkä pari sataa ja lisää tuli koko ajan) saivat havaita, että Subbarit ovat todella kovassa lavavireessä.

Ville Tuomi oli sonnustautunut metallikeikalle varsin epätyypillisesti löysiin valkoisiin kuteisiin ja aurinkolippaan. Solisti tuntui olevan myös muuten varsin mukavissa pomppumetallifiiliksissä, sillä mies pyöri vapautuneesti ympäri lavaa paljain jaloin rastat hulmuten ja vähän väliä vettä muiden päälle sylkien. Muukin bändi piti lavalla hauskaa ja kävi muun muassa porukalla tönimässä Tuomea tämän yrittäessä keskittyä lauluosuuksiin. Niin sitä pitää, edes metallikeikalla ei tarvitse vain synkistellä naama irvessä.

Tuomi luritteli komeasti alusta loppuun ja piti huolen, että myös yleisö tajusi hyppiä ja hoilata mukana. Kuumissa tunnelmissa asiallisesti väänsi myös muu bändi. Eniten matskua kuultiin ¡Revolt Now!:lta, jonka biiseistä parhaiten mieleen jäivät Complications, Nothingness, Nevermore ja While The World Awaits. Valittamista ei ollut myöskään vanhemmissa hiteissä (mm. Silent Rain, Oil And Water ja Frozen Ashes), ja asiallinen valinta oli niin ikään viimeinen encore Alice In Chainsin Would. Monen mielestä jotain jäi vielä puuttumaan, mutta ainakin minulle keikka maittoi varsin hyvin tällaisenaan. (OK)

Martti Servo & Napander (to 13.7. Yo-talo)

"Ai-jai-jai-jai-jai-jai! Hyvää iltaa Yo-talo!" Nämä Martti-sedän maagiset sanat saivat loppuunmyydyn Yo-talon hurmioon ja käynnistivät miltei puolitoistatuntisen leppoisan iltapuhteen. Nyt on sitten koettu sekin ihme, että Napander sytyttää, vaikka olisi täysin selvinpäin! Huh-huh, vaarallista suorastaan... Mutta ei sille mitään mahda, että tälläkin kertaa kuullut Viikonloppu, Maailman sinisin taivas, Hitti-Litti Litmanen, Sauna, Ufo tarjosi kaakaon, Nyt nappaa, Mikä on kun ei taidot riitä, Marttyyrin aika ja monet muut yhteislaulut ovat parasta iskelmää vuosikymmeniin.

Servon show villitsi innokkaimmat ihailijat jopa niin tehokkaasti, että muuan nainen kipusi kesken biisin lavalle, ojensi Martille tussin käteen, vetäisi housut kinttuihinsa ja kehotti Marttia rustaamaan nimmarinsa paljaisiin pakaroihin. Eikä pelimies-Martti ollut moksiskaan, vaan teki työtä käskettyä eikä edes keskeyttänyt laulamistaan! Myöhemmin lavalle kipusi myös toinen varsin innokas naispuolinen ihailija, joka tarrasi Marttia hihasta eikä suostunut päästämään irti lukuisista pyynnöistä huolimatta. Lopulta järkkäri sai hoitaa homman, ja tämä nuori kenties 2,7 promillen humalassa ollut fani joutui pettymyksekseen palaamaan yleisön puolelle. Tällaisia elämyksiä tarjoilee vain Martti Servo & Napander. (OK)

Viikate (pe 14.7. Tammerkoski-laiva)

Tammerfestin parasta antia ovat perinteisesti olleet Pyhäjärven laivaristeilyt, joilla artistit hellivät tosifanejaan pesisuomalaisissa järvimaisemissa. Viikate pääsi näiden risteilyjen makuun pari vuotta sitten ja ihastui meininkiin niin paljon, että kesällä 2006 oli uusinnan paikka. Hyvä niin, sillä edellisellä kerralla jäin rannalle ruikuttamaan. Onneksi tällä kertaa oli toisin, ja pääsin paatin kyytiin nauttimaan aurinkoisesta Pyhäjärvestä ja Viikatteen täsmäiskuista, jotka osuivat ja upposivat erittäin hyvin eksoottisesta keikkapaikasta huolimatta (tai kenties juuri sen takia).

V-orkesteri heitti kaksi noin 45-minuuttista settiä, joista varsinkin ensimmäinen oli todellista nannaa. Se piti nimittäin sisällään pelkkiä Viikatteen tekemiä covereita, joista moni kuultiin nyt ensimmäisä kertaa keikalla. Laivalla kajahtelivat muun muassa sellaiset herkut kuin On aivan sama (vanha ruotsalainen sävelmä), Köysistä parhain (Peer Günt: Losing My Mind), Vasten kuutamon siltaa (Roky Erickson: Night Of The Vampire), Rauta-airot (Motörhead: Iron Horse/Born To Lose) ja käännös Amorphiksen In The Beginningistä. Huono ei ollut jälkimmäinen settikään, johon kuului lähinnä ns. hittimatskua. (OK)

Timo Rautiainen (la 15.7. Keskustori)

Kuten lähes jokainen tämän kesän festari, myös Tammerfest piti ansiokkaasti huolen siitä, että raskaan rockin ja metallin ystäville riitti keskimäärin enemmän tarjontaa kuin muiden tyylien faneille. Telaketjuosastoa oli tarjolla vielä päätöspäivänäkin, kun Tampereen Keskustorin valtasi Timo Rautiainen kirjaimellisesti raskaan kaartin muusikoidensa kanssa. Timon spiikin mukaan viisihenkisen bändin yhteispaino nimittäin nousisi yli 600 kilon, mikäli kitaristi Peter Engberg ei olisi seuranpetturi vaan painaisi bändikaveriensa tavoin yli sata kiloa.

Asiaan. Alkukesästä tuntui vielä silti, että yleisö saapui katsomaan Rautiaista nimenomaan kuullakseen Niskalaukausta. Nyt huomasi kuitenkin selkeästi, että Sarvivuori-sooloalbumin biisit kelpasivat porukalle lähes yhtä hyvin, ja yllätävän moni osasi jopa kaikkien biisien sanat. Bändi oli vireessä ja jaksoi vääntää alusta loppuun tiukalla asenteella naamaan paahtaneesta helteestä huolimatta. Sellainen ihme tosin koettiin, että yleensä niin rauhallinen Timo hermostui ja päästi suustaan oikein ärräpäitä (ooh!), kun kitaranpiuha oli niin pahasti sotkussa. Parhaat vibat irtosivat Uskonnonpastorista, Pesäpallomailasta, Hiljaisen talven lapsesta, Eteenpäistä ja Leevi & The Leevingsin Pohjoisen taivaan alla -coverista. Rautiainen toimii siis ilman Niskalaukaustakin. (OK)

Kauko Röyhkä (la 15.7. Laterna)

Tammerfestit viimeiset hönkäykset vedettiin loppuunmyydyssä ja sitä myötä ahdistavan kuumassa ravintola Laternassa. Odotukset olivat varsin korkealla, sillä Kauko Röyhkässä riittää tunnetusti karismaa ja miehen parhaat biisit ovat suomirokin aatelia. Tampereen yöhön joutui kuitenkin poistumaan pettynyt yleisömeri, jonka joukosta kuului kommentteja "huonoin Röyhkän keikka ikinä" ja "tästä vähästäkö piti maksaa 14 euroa?".

Aluksi keikka eteni vielä ihan hyvissä merkeissä, vaikka näkyvyys olikin todella huono pienessä ravintolassa. Röyhkä oli elementissään ja väänteli naamaansa tutusti mitä kummallisimpiin virnistyksiin. Hirvittävä kuumuus ja tekniikan tökkiminen saivat kuitenkin aikaan sen, että keikka kesti vain hädin tuskin tunnin eikä taiteilija suvainnut esittää yhtäkään encorea raikuvista aplodeista huolimatta. Niinpä keikan parhaaksi anniksi jäi viimeisenä kuultu Paska kaupunki, sillä muuten settiin mahtui lähinnä Röyhkän uudehkoa ja vähemmän tunnettua matskua, kuten viimeisimmältä levyltä napatut 50-luvun kerrostalot ja Shangri-la. Röyhkällä olisi siis ollut varmasti paljon enemmän tarjottavaa, mutta tähän oli tyytyminen. (OK)

Lopullinen tuomio

Tammerfestin suosiolle ei näy loppua, mikä on täysin ymmärrettävää, sillä festareita on paljon miellyttävämpi juhlia kaupunkimaisemissa kuin kuraisilla leirintäalueilla jossain korvessa. Tämän vuoden esiintyjäkaarti ei ollut yhtä vakuuttava kuin joinain edellisvuosina, mutta monta helmeä mahtui mukaan tälläkin kertaa. Järjestelyissä parannettavaa löytyy ainakin siitä, että kadut ovat edelleen aamuyöstä aivan järkyttävän täynnä roskaa. Yleisölle parannusta voisi tuoda puolestaan jonkinlainen yhteislippu, jolla pääsisi kiertämään useamman keikkapaikan yhden illan aikana.