Arkistot
Livearvostelut
ANIMAL COLLECTIVE, ISLAJA
Fiilis Animal Collectivea odotellessa oli jännittynyt kuin japanilaisessa kalaravintolassa. Saattoi vain arvailla mitä eteen ilmaantuu, kun lavalle oli nousemassa yhtye, joka albumeillaan on esitellyt niin elektronista noisea (Here Comes The Indian), psykedeelistä dronepoppia (Sung Tongs), kuin hieman suoraviivaisempaa, bändisoittoon perustuvaa indierokkiakin (Feels). Juuri viimeksi mainitun albumin myötä bändin profiili nousi huomattavasti täällä pohjolan perukoillakin, mistä kiitos kuulunee yhtä lailla levyn aiempaa AC-matskua helpommin lähestyttävälle meiningille kuin paremmalle jakelullekin. Vauhdikkaan livebändin maineesta Animal Collective kuitenkin nauttii, ja nyt yhtye oli saatu roudattua Tavastialle vieläpä suoraan Roskildesta.
Hawaijilaisten surffareiden näköinen, hupsuilla taiteilijanimillä esiintyvä brooklynilaisnelikko aloitti settinsä rauhallisesti. Vokalisti Avey Taren jodlaus ja uikutus keräsivät päähuomion kahdessa ensimmäisessä biisissä, joista jälkimmäinen muotoutui lopulta Feels-levyn avauskappaleeksi Did You See the Words. Animal Collectiven yhteydessä on usein mainittu, kuinka ryhmä esittää keikoillaan paljon vielä julkaisematonta materiaalia, ja tälläkin keikalla setistä vähintään kaksi kolmannesta koostui ennenkuulemattomista kappaleista. Tämä ei suinkaan menoa häirinnyt, sillä uudet biisit kuulostivat paitsi vanhempia raikkaammilta myös elektronisemmilta ja meluisammilta.
Tavastialla Animal Collective muistuttikin enemmän rumpukoneita ja efektejä laajemminkin hyödyntäviä kaveribändejään Black Dicea ja Excepteria kuin kahdella edellisellä albumilla esiintynyttä luomupopyhtyettä. Rumpali Panda Bearin kantama Daft Punk -paita antoi osviittaa meiningistä; härskiä elektrosoundia ja kiivaita rytmejä ei Collectiven menosta tänä iltana puuttunut.
Yhtye soittaa pohjimmiltaan popmusiikkia, mutta verhoaa sen niin hulppeaan ulkoasuun, ettei sitä oikein popiksikaan kehtaa kutsua. Lavan edessä suunnistajan otsalampussaan heilunut The Geologist oli suurimmalti osin vastuussa äänimassoista ja efektivyöryistä, joiden avulla Avey Taren mikrofonistakin irtosi välillä ties minkälaisia mölinöitä. Muutamia poimintoja Feels-albumiltakin kuultiin, joukossa ainakin ihanainen ja suuret suosionositukset kerännyt sinkkubiisi Heads sekä riemukas Purple Bottle. Vanhemmasta tuotannosta mukaan oli kelpuutettu vain Sung Tongs -albumin santeria-menot mieleentuova We Tigers.
Kun kappaleet venyivät usein lähes kymmenminuuttisiksi tuli koko show'llekin kestoa lopulta puolitoista tuntia. Koko keikan ajan holtittomasti pomppineet ja instrumenttejaan takoneet soittoniekat selvästi nauttivat esiintymisestään ja tarjosivat tavastialliselle koko menunsa alku- ja jälkiruokineen. Kun encorena kuultiin vielä loistava versio Banshee Beat -kaunokista oli yleisö myyty. Olivat Animal Collectiveen kohdistuneet odotukset sitten minkälaisia hyvänsä, jätti energinen ja monipuolinen esitys tuskin ketään kylmäksi. Tylsää hetkeä ei pitkään settiin mahtunut.
Illan aloitti nelihenkiseksi rokkibändiksi yllättäen muuntunut Islaja. Radikaali muutos aiempaan livemeininkiin sai ainakin meikäläisen innostumaan, sillä edellinen, vuosi sitten näkemäni Kokkonen/Sänpäkkilä/Anderzen -kokoonpanolla heitetty keikka oli aikalailla intohimotonta ja sisäänpäinkääntynyttä puuhastelua.
Tavastian keikalla Merja Kokkosen intiimit epäsävelmät saivat tanakkaa taustatukea rytmiryhmältä ja Sami Sänpäkkilän koskettimista. Yhtyeestä tuli välillä mieleen jopa kitaroista riisuttu, Kim Gordonin johtama Sonic Youth. Kahdelta albumilta tutut kappaleet istuivat uuteen kuosiin erinomaisesti, eivätkä aiemmin hieman vaivaannuttaneet sanoituksetkaan kuulostaneet tässä yhteydessä pahalta. Koskaan aiemmin en ole myöskään huomannut kuinka komea, itsevarma lauluääni Kokkosella onkaan. Keikan myötä odotukset Islajan tulevia edesottamuksia kohtaan nousivat reilusti, edustivat ne sitten minkälaista musiikkia hyvänsä.
Lopulta hienointa Tavastian maanantai-illassa olikin huomata kuulleensa kahden ennakkoluulottoman, jatkuvasti uusia muotoja ilmaisulleen hakevan ja ilman sen kummempia sääntöjä tai dogmeja toimivan yhtyeen musisointia herkimmillään. Loistava keikkailta, josta ei puuttunut energiaa, sähköä eikä yllättäviä käänteitä.
Julkaistu: 2006-07-13
Toimittaja: Risto Mikkonen
