Livearvostelut
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis.
SAUNA OPEN AIR - TORSTAI - MM. DOWN, IGGY & THE STOOGES, THE FLAMING SIDEBURNS
Kolmatta kertaa järjestetty Sauna Open Air luotti tänäkin vuonna vanhojen starojen vetovoimaan. Metalli oli tuttuun tapaan pääosissa, mutta tällä kertaa torstai oli pyhitetty selvästi rockin diggaajille; olihan paikalla Blaken, The Flaming Sideburnsin ja Black Leaguen lisäksi itse herra James Osterberg, jonka jotkut kai tuntevat paremmin nimellä Iggy Pop. Ja mikä parasta tällä kertaa herra esiintyi legendaarisen The Stoogesin keulilla. Noisen tiimistä mukana fiilistelivät tällä kertaa J. Veijalainen (JV) ja O. Koikkalainen (OK).
Sää ei ollut vielä torstaina kaikkein suosiollisin, sillä aurinko pysytteli piilossa ja Pyhäjärven tuulet puhalsivat välillä varsin kylmästi. Tampereen Eteläpuistoon olikin saapunut vain noin 5000 raskaan rockin ystävää, joten yleisön joukossa ei ollut tietoakaan ruuhkasta. Torstain melko vaatimattomaan yleisömäärään lienee vaikuttanut sään ohella ainakin arki-ilta, bändien pieni määrä (4) ja lippujen korkea hinta (39 euroa / päivä ja 72 euroa / 3 päivää). Eikä sitäkään tosiseikkaa voi sivuuttaa, että omien alkoholijuomien tuontikielto saa monen festarihirmun jäämään mieluummin tissuttelemaan porttien ulkopuolelle kuin maksamaan itsensä kipeäksi viiden euron tuopeista. (OK)
Blakelle oli tällä kertaa epäkiittämätön tehtävä avata festareiden musiikkitarjonta pienemmällä Radio City -lavalla. Bändin tummasointinen blacksabbath-rock ei oikein istunut aurinkoiseen festari-ilmaan, vaan on omimmilaan hämyisessä klubi-ympäristössä. Kuulijoille jäi kuitenkin hyvä fiilis Blaken tehokkaasta rypistyksestä. (JV)
Päälavan ensimmäinen akti oli suoraan saunan stagelta studion uumeniin sulkeutunut The Flaming Sideburns, jonka jäsenet olivat puhuneet festarijärjestäjä Santalahden ympäri päästäkseen tapahtumaan esiintymään juuri ennen suurta esikuvaansa Iggyä. Täytyy myöntää, että Fleimarit oli pieni pettymys, sillä bändi oli yllättävän vaisu varsinkin setin alun. Eduardo jaksoi kyllä puhkua eloa yleisöön, mutta eipä hänkään ollut kaikkein parhaimmillaan. Edellisiltä yhtyeen keikoilta tuttu säteilevä lavaenergia loisti poissaolollaan, kunnes jossain puolivälin paikkeilla homma loksahti taas paremmin raiteilleen. Yleisö odotti jo kiihkeästi Iggyä, ja se välittyi selvästi. Kyllä se vaan niin on, että myös Fleimarit toimii huomattavasti tykimmin röökinkatkuisilla ja hämärillä klubeilla, joissa yleisö pääsee kunnolla käsiksi bändiin ja toisinpäin. (OK)
Toki keikalla kuultiin ainakin yksi uusi kappale, jotka vaikutti erittäin lupaavalta ja varsinkin pitkä encore rokkasi Saunalahden yleisöä. Uuden kappaleen Count Me Out perään kuultiin Loose My Soul, Street Survivor ja vielä lopuksi kunnianosoitus idoleilleen. Flaimarit lopettivat vahvaan versiointiointiin Raw Power -kappaleesta. Ovelasti valittu Stooges-laina, koska Iggy ja pojat eivät tunnetusti nykyään soita biisejä viimeiseltä studio-albumiltaan. Syynä tietysti se, ettei Ashetonin vellokset osallistuneet albumin kirjoittamiseen. Black Leaguen soittaessa oli aika tankata energiavarastoja nestemäisen maltaan muodossa ja keskittyä odottamaan illan ehdottomia tähtiä. (JV)
Ja sitten itse pääaktiin Iggy & The Stoogesiin (Ron Asheton / kitara, Scott Asheton / rummut, Mike Watt / basso ja Steve MacKay / saksofoni). En ollut ladannut keikalle oikeastaan mitään odotuksia, joten Iggy pääsi räjäyttämään tajunnan totaalisesti nurkan takaa. Ei voi kuin ihailla, miten luurangonlaiha mutta tiukkavartaloinen kuusikymppinen setä jaksaa juosta ympäri lavaa, elehtiä joka välissä joka suuntaan, keikkua vahvareiden päällä, kukkoilla oikein olan takaa ja siinä sivussa vielä huolehtia siitä, ettei laulaminen pääse kärsimään missään vaiheessa.
Puolitoistatuntinen setti oli ällistyttävän energinen sekoitus rockia, metallia ja punkkia. Pääosa biiseistä jakautui bändin kahdelle ensimmäiselle levylle (1969 ja Funhouse), mutta oli seassa jokunen uudempikin siivu Iggyn Skull Ring –soololta. Real Cool Time, TV Eye, No Fun ja I Wanna Be Your Dog sekoittivat yleisön pasmat lopullisesti, ja huomattavan hyvissä fiiliksissä heilui itse Iggykin. Kaikkein suurin onni kohtasi niitä muutamaa kymmentä onnekasta eturivin fanittajaa, jotka Iggy kutsui lavalle joraamaan ja esittämään kanssaan Real Cool Timen. Jos en ihan väärin nähnyt, yksi stagella henganneista oli Jay Sideburn. Mikki kiersi välillä myös yleisössä, jonka joukosta staraa kehotettiin paljastamaan heijarinsa. Pyyntö ei tällä kertaa toteutunut, mistä huolimatta kukaan tuskin joutui poistumaan jatkoklubille tai kotiin pahoilla mielin. Iggy on legenda, jonka kokeminen elävänä on todella antoisa kokemus. (OK)
Itse sen sijaan kuulin, että heijari vilkkui, mutta turhaan yleisö toivoi Search And Destroyta, koska Raw Power -albumi on pannassa. Vastineeksi bändi tarjosi keikan lopuksi uusinnan I Wanna Be Your Dogista ja mainion Electric Chair -raidan. Käsittääkseni Stooges ei soittanut uutta materiaalia ja Telluric Chaos -livealbumilta tuttu Idea Of Fun jäi myös kuulematta. (JV)
Seuravaksi oli aika siirtyä Pakkahuoneelle todistamaan illan yllättävää täysosumaa, Downia. Keikkaa edeltänyt elokuva bändistä jäi näkemättä, koska en yksinkertaisesti ehtinyt tarpeaksi nopeasti festarialueelta Pakkahuoneelle.
Downin keikalle kaikki tulivat tietenkin seuraamaan Phil Anselmon paluuta estradille. Tosin eipä ole valittamista muistakaan Down-muusikoissa. Bändin Euroopan kiertueen loppu alkaa häämöttä ja 16 soitetun keikan jälkeen bändi oli Pakkahuoneella loistavassa iskussa ja soitti todella tiukasti. Rex Brown groovasi rennosti bassoaan, Jimmy Bower kannutteli tiukasti ja Pepper Keenan ja Kirk Windstein revivät tarkasti riffejään.
Pakkahuone ei ollut loppuunmyyty, mutta tuskin paljosta jäätiin paitsi. Yleisöä oli siis paljon ja se oli alusta loppuun täysin rinnoin bändin mukana. Phil suorastaan kietoi yleisön hyppystensä ympärille. Vain pieni viittaus ja yleisö teki mitä Mr. Anselmo tahtoi. Ja pyörihän se pittikin keikan lopulla, vaikkei yleisömeri täysin antautunut maksimaaliseen riehuntaan.
Bändi oli oikeasti otettu yleisön totaalisesta reaktiosta Downin tuotantoon. Yleisö ei kaivannut Panteran materiaalia (muuta kuin epärealistisena haaveena mieleessä) ja hyvä niin. Bändin oma materiaali näytti toimivuutensa livenä täydellisesti. Yhtye soitti lähes koko levytetyn tuotantonsa lukuunottamatta hämyisiä fiilistely biisejään. Pääasiassa albumiraidaksi vedettiin rankalla säröllä. Varsinkin Losing All ja Temptations Wings olivat yleisön mieleen, kuten uudempi New Orleans Is A Dying Whore -styge. Learn From This Mistake esitettiin puolestaan pitkänä jamina. Ilmeisesti Phil todella tarkoitti oppineensa virheistä, sellaisella antaumuksella mies kappaletta tulkitsi.
Vaikka kukkaa kumarrettiin musiikin puolesta, bändi näytti olevan selvinpäin. Poissa oli viinan ja jointin huureinen kaatuilu. Tilalla äärettömän tiukka isku, joka toki antoi myötä rentoon grooveen ja jamitteluun eräillä kappaleilla. Bändi ei tietääkseni kovereita soittanut. Toisaalta keikan viimeinen rauhallinen kappale ei kuulostanut tutulta, vaikka monet sitä arvuuttivat Black Sabbathin Planet Caravaniksi (joka se ei missään nimessä ollut). Oma arvaukseni muistikuvieni perusteella on Jail.
Lähes kahden hikisen tunnin jälkeen oli päällä uskomaton euforia. Tämän takia sitä jaksaa vuosi vuodelta lähteä festareille ja keikoille. Keikka oli myös oiva muistutus, että Downin molemmat albumit ovat pirullisen hienoja levyjä. Saunan avauspäivä oli loistavaa musiikkiviihdettä. (JV)
Julkaistu: 2006-06-22
Toimittaja: Jarkko Veijalainen
