Livearvostelut
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis.
THE FLAMING SIDEBURNS 10TH ANNIVERSARY PARTY - MM. THE FLAMING SIDEBURNS, THE MUTANTS, SMACKFACES, BAREFOOT BROTHERS, MOSES HAZY
Bamalama-lu-partee-eeee! Ennakkoon vuoden kovimmat rock-bileet järjestetiin täydellä Tavastialla ja umpitäydessä Semifinaalissa. Illan teemana oli juhlistaa The Flaming Sideburnsin syntymäpäiviä, jonka tarina alkoi Semifinaalista terapiaryhmän keikkana melko tarkkaan 10 vuotta sitten. Vuosien saatossa bändistä on kehkeytynyt, sekä yleisön, että median suosikki. Sanomattakin selvää, että paikalle oli raahautunut kaikki stadin itseään kunnioittavat rokut.
Ilta alkoi hektisesti puoli kymmeneltä Semifinaalin puolella Moses Hazyn soittaessa The Flaming Sideburnsin materiaalia. Myöhemmin illalla juhlineeseen isäntään verrattuna oli bändillä muutakin tulessa kuin pulisongit. Moses Hazy soitti vajaat kymmenen Sideburns-raitaa maustaen kappaleita saksofonilla, trumpetilla, huilulla sekä roppakaupalla energiaa. Valitettavasti ryhmä soitti vain kaksi omaa kappaletta Suck My Elbow ja uuden julkaisettoman Play That Damn Guitar -rallin. Ryhmä näyttää hyvältä lavalla, soi komeasti levyllä ja tekee hienoja rock-biisejä. Voi vain kysyä missä se levytyssopimus luuraa? Yleisöllä näytti olevan hauskaa, kuten bändilläkin. Positiivistä hilpeyttä yleisön puolella herätti varsinkin Street Survivorin huilusoolo. Myös Jay Burnside hyväksyi esityksen innostumalla Tornion tehokkaasta rock-remmistä.
Illan esiintyjät vaihtuivat ripeään tahtiin kuin ripulitautisen alushousut. Vaikka vaihdoin paikkaan välittömästi keikan jälkeen oli The Barefoot Brothers jo aloittanut Tavastian puolella settinsä. Rockaavan Can’t Catch Me myötä BB juhlisti uuden Rehab Convention –albumin julkaisua. Keikka painottui tietenkin uuteen materiaalin, josta kuultiin edellämainitun lisäksi ainakin hienosti live-esitykseen taipuneet balladit Silence Grows ja Can’t Keep a Secret. Keikan kohodoksi nousi kuitenkin setin päättänyt vahva blues Don’t Put Me Down. Kitaristi Tattin lavaliikehdintä muistutti Pete Townsendiä fyysistä olemusta myöten. Vilunki puolestaan heilui kuin hullu heinäseiväs, laulaja Markus oli kuin heleän karhealla äänellä varustettu bikerjimmorrison ja basisti Pöke tanatti lavalla kuin rekkamies pitäen paketin kasassa. Kerrassaan karismaattinen ryhmä.
Seuraavaksi alakerrassa omaa urakkaa aloitteli Smackfaces, joka kunnioitti Smack keulahahmon Clauden muistoa. Smack ja Fishfaces soittajista koottua ryhmää vahvisti Flaimari Eduardo, joka keikan alkupuolella valitteli olevansa jo liian kännissä. Eduardo johti komeasti kokoonpanoa, mutta samalla oli nähtävissä, että herra säästeli illan pääesitystä varten. Vahva humalatila lienee kuitenkin liioiteltua. Smackfaces kokonaisuutena herätti mielenkiintoa vasta keikan lopussa kuultujen Smack-klassikoiden Criminal ja Pass The Bottle -tulkinnoilla, sekä komealla slidekitaroinnilla vahvistelulla kappaleella. Paras puristui ryhmältä puuttui, mutta on aina virkistävää kuulla livenä Smack-numeroita.
Flaimareiden innoittajana tunnettu ja lähes uskonnollisen fanikatraan omistama The Nomads oli nyt kuultuna vain vaisu ja yliarvostettu ryhmä. Vaisuuteen osasyy lienee todella harva keikkailu perhekiireiden myötä. Toisaalta bändi hukkui loistavien kotimaisten ryhmien sekaan. Oli siis hyvää aikaa vihdoin huilata ja nauttia rauhassa pullollinen nuottiöljyä.
Palasin jälleen kerran alakertaan ja kotimaisen grooverockin pariin. The Mutants liikutti jälleen yleisöään äärimmäisen tarttuvan instrumentaalirockin tahtiin. Illan hauskimpana vieraana lavalla piipahti minulle tuntematon karpaasi, joka tulkitsi Hojon Hojon paperilta luntaten! Biisissähän on tunnetusti äärimmäisen vaikea sanoitus. Keikan toisena vierailija oli gorilla, joka viskoi musiikinnälkäiselle yleisölle banaaneja, sekä daivasi itse perässä yleisön joukkoon. Mutanttien keikka painottui upouuden Mutants Death Cult -albumin materiaaliin, tosin Hojo Hojon lisäksi kuultiin Caligula ja Stampede Caravan loistavalta Voodoo Blues –albumilta. Uudet kappaleet eivät aivan samanlaista hurmiota yleisössä herättäneet ja jäivät hieman etäisiksi. Tilanne korjautunee yleisön, minä mukaanlukien, omaksuessa uuden albumin materiaalin. Uutta The Ghost of Meadow Hill -mafia-anthemia jäin kuitenkin kaipaamaan. Mutants ei petä, vaan viidyttää kerrasta toiseen.
Välittömästi takaisin ylekertaan, jossa illan isännät jo aloittelivat soitantoaan. Bändi oli jo aiemmin varoitellut fanejaan soittavan lähinnä vanhoja keikkasuosikkeja ja cover-valintoja. Tämä selvästi latisti yleisön tunnelmaa, suurin osa kuitenkin kaipaili tunnetumpia pulisonkiraitoja. Muutenkin ryhmä jäi energiaan nuoremman Moses Hazyn varjoon. Paras puristus siis puuttui, eikä kiertueella syntävää keikkavarmuudesta ollut tietoakaan. Tietenkin yleisöä kyykytettiin ja vieraita nähdiin lavalla keikan lopulla. Lauteilla vierailivat mm. molemmat Barefoot kitaristit. Onhan Vilunki kuitenkin se alkuperäinen Sibeburns-kepittäjä. Tietenkään unohtamatta nykyistä Flaming- ja entistä Balls-kitaristia Petri Peevoa ja toista alkuperäisnakittajaa Jukka Suksea. Pularikitaristeista puuttui vain Johnny Volume ja Jeffrey Lee Burns, jonka nykyinen ryhmä Jolly Jumpers olisi myös oivallisesti sopinut illan rosteriin. Hienoinen antikliimaksi illan odotuksille. Pelkkä perusvarma esitys pomminkovalta rock-laumalta.
Illan päättävää brittiläistä Black Moses -ryhmää jaksoin tarkistaa pari biisiä ja todeta väsymykseni voittavan tylsän garage-rock räimeen. Jaloillaan näytti äänestävän moni muukin rock-diggari. Illan taso oli kotimaisten osalta todella kova, ellei lasketa Flaimareiden rutiinivetoa. Kotimainen rock-musiikki ei kaipaa pelastusta. Se on edelleen hyvissä käsissä.
Julkaistu: 2005-12-07
Toimittaja: Jarkko Veijalainen
